Jakow hämmästyi tuota puhetta, ja puristaen huulensa yhteen hän vaikeni.
Miltei puolisen tuntia olivat molemmat ääneti; he vain kääntelivät itseään auringossa kuivattaen saatteitaan.
Kaukana asuntoloissa — noissa pitkissä likaisissa ladoissa kaltevine kattoineen — heräsivät jo työläiset. Näin etäältä — olihan välimatka noin puolitoista sataa syltä — olivat he kaikki toistensa kaltaisia, repaleisia, ryysyisiä ja avojalkaisia. Heidän käheä äänensä kuului rantaan saakka; joku siellä vasaralla koputteli tyhjän tynnörin pohjaa — se kuulosti rummunlyönniltä. Kaksi naista riiteli kimakalla, kirkuvalla äänellä, ja jossakin haukkui koira.
"Siellä jo herätään", sanoi Jakow. "Ja minä kun suunnittelin varhaista kaupunkiinlähtöä… nyt olen sinun seurassasi tuhlannut aikani."
"Minulta ei milloinkaan ole mitään hyvää odotettavissa", sanoi Malva puoliksi leikillä, puoliksi vakavana.
"Miksi minua aina tahdot peloitella", uteli Jakow ihmetyksen hymyily huulillaan.
"Saatpa itse kokea sen, kun isäsi sinut yllättää…"
Tuo isästä muistuttaminen Jakowia suututti.
"Isä? Entäpä sitten", sanoi hän raa'asti. "Mitä tekemistä on isällä siihen asiaan? En enää ole mikään lapsi. Mitäpä siis hänestä välitän? Enhän ole sokea… näen kyllä miten tässä maailmassa on elettävä. Eikä isä itsekään ole mikään pyhimys, hän näet ei kieltäydy mistään. Niin ollen ei ole paikallaan, että hän yrittää minultakaan kieltää…"
Malva katsoi nuorukaista halveksien, kysyen uteliaana: