"Motrija", sanoi Grigori äkkiä hiljaa. Hän nojautui pöytää vasten ja kumartui vaimoaan kohti. "Olenko minä syyllinen kaikkeen siihen, etteivät asiat ole järjestyksessä? Tuntuu niin pahalta ollakseni."
Hän pudisti päätään ja huokasi.
"Niin pahalta tuntuu, niin ahdasta on elämä, elämääkö tämä on? Sanahan minulle: koleerasairaat, mitä ne ovat? Ovatko ne minun tukijoitani. Toiset kuolevat, toiset paranevat ja minun täytyy elää. Miten elää? Ei tämä ole elämää? Tämähän on kuin taudin kouristusta. Eikö tämä tunnu tuskalta? Minä ymmärrän kaikki, mutta tuntuu vaikealta sanoa, etten minä näin voi elää. Ja miten minun tulisi elää, sitä en tiedä. Nuo tuolla paranevat, niille ollaan niin huomaavaisia, minä taasen olen terve, mutta jos sieluni on sairas, niin olenko huonompi kuin he. Ajattele, minähän olen huonompi kuin kolerasairas, minun sydämmeni kouristeleikse. Siinä on vika ja sinä huudat minulle. Luuletko että minä olen elukka, juoppolalli? Siinäkö on kaikki! Voi sinä nainen millainen olet, puukuva!"
Hän puhui hiljaa, järkevästi, mutta vaimo ei juuri kuullut, mitä hän sanoi. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla.
"Sinä vaan vaikenet", sanoi Grischka ja hänen sisällän kohosi jokin uusi ja voimakas tunne. "No, miksi vaikenet, mitä tahdot?"
"Minä en tahdo sinulta mitään!" huusi Matrjona. "Miksi kiusaat minua?
Mitä sinä tahdot?"
"Niin, sitä vaan."
Tällöin tunsi Orlow, että hän ei voinut sanoa, mitä hän tarvitsi, sanoa niin että se molemmille kävisi selväksi ja hän käsitti, että heidän välilleen oli äkkiä tullut jotain, mikä ei enää ollut yksin sanoin poistettavissa.
Silloin kuohahti hurja raivo taasen. Äkkiä iski hän nyrkillään vaimonsa niskaan ja eläimenä ulvoi hän:
"Sinä, senkin noita-akka, sinä leikit minulla, minä lyön sinut kuoliaaksi."