Minä en puhu sinulle ihmisestä, vaan maailman hengen koko voimasta, kansasta!
Minä suutuin; minua iletti tuo niinikenkänen jumalanluoja, joka oli täynnä täitä, aina juovuksissa, aina tapettu ja piiskattu.
— No, oleppas vaiti, vanha jumalanherjaaja ja mielipuoli! — sanoin minä. — Mikä on kansa? Se on likainen ruumiin ja ajatuksien puolesta, se on kerjäläinen järjeltään ja leivältään, se myy kopeekasta sielunsa…
Nyt tapahtui jotain ihmeellistä, hän hyppäsi jaloillensa ja huusi:
— Vaiti!
Hän heilutti käsiään, tömisti jaloillaan maata, oli valmis sylkemään minua kasvoihin. Kun hänessä oli jotain ennustavaa, seisoi hän kaukana minusta, niin pian kuin häneen ilmestyi jotain naurettavaa, tuli hän minua lähemmäs.
— Vaiti! — huusi hän, — sinä patahiiri!… Näkyy tosiaankin että sinussa on tuota mädännyttä herrasverta. Sinä kansan löytölapsi! Käsitätkö kenestä sinä puhut? Kas, niin te kaikki, verenimijät, loiseläjät ja maan ryöstäjät ette tiedä, ketä te haukutte, te rupiset koirat! Olette syöneet kuittiin ihmiset, olette riistäneet niiltä kaiken, ratsastatte niillä ja haukutte vielä, koska ne eivät tarpeeksi nopeasti kuljeta teitä!
Hän hyppii minun ympärilläni, hänen varjonsa ikäänkuin putosi minuun, iski minua kylmästi kasvoihin, minä siirryin kummastuneena etemmäs, pelkäsin että hän lyö minua. Minä olin kasvultani kaksi kertaa häntä pitempi ja voimia minulla oli kenties kymmenen kertaa enemmän, vaan minulla ei ollut tahtoa pysäyttää tuota ihmistä. Nähtävästi hän oli unohtanut, että ympärillämme oli yö ja erämaa ja että jos minä koskisin häneen, niin hän jäisi siihen paikkaan makaamaan hautaan saakka. Minä muistelen miten minua kerran haukkui vihreä, peljästynyt rovasti, haukkui villi Mihail ja muut vanhan uskon ihmiset. Kas tämäkin haukkui, vaan tämän viha paloi toisella tulella. Ne olivat minua vahvempia, vaan heidän sanoissaan minä kuulin vain yhä pelkoa, tämä taas on heikompi, vaan ilman pelkoa. Ja hän huutaa minulle ikäänkuin lapsi ja samalla ikäänkuin äiti: kummallisen hellä on hänen vihansa, ikäänkuin kevään ensimäinen ukkonen. Vanhuksen käsittämätön rohkeus saattaa minut hämilleni ja vaikka hänen vihansa on naurettava, on minun kuitenkin paha olla, koska olin ihmisen sillä tavoin saattanut suuttumaan. Hän haukkui sangen loukkaavasti, sillä minä ollenkaan en pitänyt siitä, että minua kutsuttiin löytölapseksi, vaan hänen vihansa teki minulle hyvää, koska ymmärsin, että tässä suuttui ihminen, joka vilpittömästi uskoi totuuteensa ja sellainen viha tekee aina hyvää sielulle, siinä on paljon rakkautta, sydämen makeata ruokaa.
Minä pyörin hänen jalkojensa välissä, vaan hän huutaa ylhäältä:
— Mitä sinä tiedät kansasta? Sinä, sokea narri, tunnetko sinä historiaa? Sinä, lueppas tuota elämäkertaa joka on korkeampi kaikista, meidän pyhän isämme suurimman marttyyrin, kansan, elämänkertaa! Sitten kenties onneksesi ymmärrät kuka sinun edessäsi on, mikä voima kasvaa sinun ympärilläsi, sinä, suojaton kerjäläinen vieraassa maassa. Tiedätkö mikä on Venäjä? Ja mikä on Kreikka, entinen Hellas ja myös Rooma? Tiedätkö kenenkä tahto ja henki on rakentanut kaikki valtiot? Kenenkä luilla seisovat kirkot? Kenenkä kieltä puhuvat kaikki viisaat? Kaikki mikä on maailmassa ja sinun muistissasi, kaikki se on kansan luoma, ja tuo valkonen luu on ainoastaan poleerannut sen työtä…