— Onko maailma suuri?
Minä selitin hänelle miten vaan osasin.
— Vaan mitäs sinä sillä teet?
— Tarvitsen! Mitäs minä sitten samassa paikassa tulisin istumaan? En ole puu. Katsos, kun vaan oikein osaan lukkosepän ammatin, niin lähden Venäjälle, Moskovaan, ja mihinkäs sitten vielä olisi lähdettävä? — Kaikkialle minä lähden!
Hän puhui niinkuin hän olisi uhannut jotakuta:
— Minä — tulen!
Tämän perästä minä aloin katsella tuota poikaa ja huomasin, että poika pitää totisista asioista. Missä vaan Mihailin toverit juttelivat keskenään, siellä oli hänkin, kuunteli ja pilkisteli silmillään, ikäänkuin tähdäten mihinpäin vaan suuntaisi itsensä.
Ja hänen kepposensakin olivat erityisiä: hän koetteli vaan kiusata niitä ihmisiä, jotka olivat paremmissa suhteissa esivaltaan, — hän kätki niiden työvälineitä, särki niiltä jotain, riputteli niille hiekkaa sorvauspenkkeihin.
Kerran päivällisen aikana hän sanoi minulle:
— Täällä on niin ikävätä, munkki!