Muistelin Larionin sanat:
— Jos rukoilet huulillasi, niin rukoilevat ne ilmaa eikä Jumalaa; koska Jumala käsittää ajatukset eikä sanat, kuten ihmiset.
Vaan minulla ei ollut ajatuksiakaan: yksinkertaisesti seisoin polvillani ja laulan iloista laulua vaieten, ja iloitsen siitä, koska käsitän, etten ole yksin maailmassa, vaan Jumalan suojan alla ja Hänen lähellänsä.
Tämä aika teki niin hyvää minulle, tämä aika oli yhtä ainoata hiljaista, vaan kumminkin iloista juhlaa. Minä olin niin mielelläni yksin kirkossa ja niin, ettei pienintäkään melua tahi kahinaa olisi ympärilläni; silloin, hiljaisuudessa, minä aivan maailmasta hävisin, ikäänkuin nousin pilviin ja niiden korkeudesta hukkuivat minulta ihmiset ihan huomaamatta enkä nähnyt mitään, mikä oli inhimillistä.
Vaan Vlas häiritsi minua: hän laahasi jalkojaan lattiakiviä myöten, vapisi, ikäänkuin kuivettunut puunrunko tuulessa ja mutisi hampaattomalla suullaan:
— Mitä varten minä olen täällä, onkos tämä minun toimeni! Itsepä minä olen jumala, kaikkien maan päällä elävien eläimien paimen, juuri niin! Ja menen huomenna niitylle. Mitä varten minut on pakotettu tänne kylmään pimeyteen? Onko se minun asiani?
Hän teki minut levottomaksi jumalanpilkallaan, koska minusta silloin näytti, että hän rikkoo kirkon puhtautta ja että Jumala ei pidä hänestä talossaan.
Siihen aikaan muutkin huomasivat minun jumalisuuteni ja intoni, niin että papin nenä alkoi jollain erityisellä tavalla nuhista kun hän tapasi minut sekä siunasi minua — ja minun täytyi suudella hänen kättään, joka aina oli kylmä ja hiessä. Minä kadehdin häntä, koska hän sai olla niin lähellä jumalallisia salaisuuksia, vaan minä en pitänyt hänestä ja pelkäsin häntä.
Vaan Titov katseli yhä tarkemmin minuun pienillä, tummilla silmillään, jotka muistuttivat nappeja. Kaikki he käyttäytyivät minun kanssani niin varovaisesti, ikäänkuin minä olisin lasista ja pikku Olga kysyi usein hiljakseen minulta:
— Tuleeko sinusta pyhä mies?