Äitini oli siis aavistanut tunteeni ja kirjoittanut siitä isälleni. Minulle ei hän kuitenkaan puhunut sanaakaan, koska minäkin vaikenin. Me emme koskaan senjälkeen maininneet ystävämme nimeä. Olin kiitollinen äidille tästä hienotunteisuudesta. Tällaisia sydämen salaisuuksia voi tuskin koskettaa loukkaamatta niitä ja särkemättä niiden runoutta, joka on lohduttavana voimana tuskassakin. Tämä kesäyön unelma on säilynyt puhtaana ja koskemattomana muistossani ja tällaisten muistojen herättämä lempeä liikutus, joka vielä haudan partaallakin saa sydämen oudosti väräjämään, on kuin panttina jostakin, joka ei kuole eikä häviä ajassa.
12. TAIDE.
Seuraavan talven vietimme isäni kanssa Frankfurt am Mainissa. Elämämme oli hiljaista, sillä isäni vältti kaikkia suurempia seuroja ja torjui kutsut paitsi parin kolmen perheen luo, jotka olivat vanhoja tuttaviamme. Tämä elämä ei minua tyydyttänyt. Taloudessamme ei ollut kyllin paljon velvollisuuksia täytettävänä, voidakseni käyttää siihen kaikki voimani. Isä puuhasi päivät omissa askareissaan. Iltaisin luki hän meille ääneen hyviä ja hauskoja asioita, mutta ei mitään, mikä olisi liikuttanut sieluani ja avannut sille uusia näköaloja. »Pyhä levottomuus» valtasi minut uudelleen, tavoitin korkeita päämääriä, ihanteen tietä, täydellisentymistä. Uskonto ei ollut ratkaissut minulle arvoitusta; »suuri maailma», jossa olin toivonut tapaavani sivistyksen ja elämän huiput, oli osoittautunut pikkumaisen turhamielisyyden ja turmeluksen tyyssijaksi. Käännyin nyt toiseen suuntaan.
Kaikista taiteista oli maalaaminen aina ollut mielityötäni, koska minulla oli siihen ehdottomasti taipumuksia. Sieluni tarvitsi musiikkia; olin aikaisimmasta lapsuudestani saakka kuullut vanhempieni kodissa mitä oivallisinta musiikkia, join sitä täysin siemauksin kuten elämänvoimaa, mutta kuuntelin mieluummin kuin soitin itse, sillä sormeni olivat taitamattomat ja minun olisi täytynyt harjoittaa väsyttäviä ja pitkällisiä opintoja, ennenkuin olisin kyennyt esittämään sitä niin kuin sen sielussani tunsin. Piirustaminen sitävastoin kävi minulta odottamattoman hyvin, ja jo ennenkuin varsinaisesti olin saanut opetustakaan, oli se ollut mielityötäni. Muinaissaksalainen kristillinen taide oli pitkät ajat ollut minulle kaikkein korkeinta. Kadehdin keskiajan yhdyskuntien elämää, jotka olivat luoneet teoksia sellaisia kuin Kölnin tuomiokirkko, Strassburger Münster tai vanhojen saksalaisten mestarien sielukkaat kuvat ja joiden nöyryys oli niin suuri, että heidän nimensä ovat unohtuneet, vaikkakin heidän sielunsa yhä elävät pyhien neitsyeiden kirkastetuissa haahmoissa, hurskasten uskonsankarien olemuksessa ja jumalallisissa lapsissa.
Siihen aikaan, josta nyt puhun, osuin näkemään saksalaisen maisemamaalarin Carl Morgensternin tauluja. Hän oli oleskellut vuosikausia Italiassa ja maalasi etelän luontoa runoilijan tunteella kuten Claude Lorrain oli tehnyt. Hän ei ainoastaan jäljitellyt luontoa, hän — kuten tämäkin — kirkasti sen ihanteellisimpaan muotoonsa luoden siihen tuon kauneuden sanoin kuvaamattoman sopusoinnun, joka lumoaa ihmissielun. Nähdessäni näitä kuvia tapahtui mielessäni suuri mullistus. Tajusin ensi kerran, että valot, värit ja muodot antavat meille oman itsensä kautta, sopusointuisina ja yhtyneinä, aavistuksen kauneuden käsitteestä ja suovat meidän tuntea onnea, joka säteilee niistä.
Tästä lähtien oli minulla vain yksi ainoa toivomus: päästä tuon maalarin oppilaaksi, jonka taulut olivat tehneet minuun niin syvän vaikutuksen ja pyhittää koko elämäni taiteelle, joka nyt tuntui minusta siveellisen täydellisentymisen tieltä.
Mutta miten oli tämä toivomus toteutettavissa? Suuri mestari ei ottanut oppilaita ja vanhempani olisivat pitäneet asiaa mahdottomana. Olin tästä huolimatta päättänyt tehdä kaikkeni saavuttaakseni päämääräni. Meillä oli vanha ystävä, perin omituinen ihminen, jota me kaikki rakastimme hänen hyvyytensä ja onnettomuutensa takia. Hänen tarinansa oli kuin romaani. Hän kuului ylhäiseen sukuun ja oli ollut harvinaisen kaunis mies. Hän oli oleskellut useampia vuosia Napolissa englantilaisessa sotajoukossa, n.s. muukalaislegionan upseerina. Siellä oli hän solminut avioliiton sangen kauniin ja ylhäisen italialaisen naisen kanssa, jonka sukunimi on vain liiankin kuuluisa Napolin aikakirjoissa. Kun hänet kutsuttiin legionan mukana takaisin Englantiin, kieltäytyi rouva kolmen lapsensa kanssa seuraamasta häntä. Papit olivat yllyttäneet häntä käännyttämään miestään katolisten yksinvallan kannattajien puolelle. Huomattuaan hänen rehellisen, avoimen luonteensa taipumattomuuden, houkuttelivat he rouvan luopumaan velvollisuuksistaan. Mies koetti järjen ja rakkauden voimalla saada hänet takaisin, mutta kun lähdön päivä koitti, oli rouva lapsineen kadonnut. Virkavelvollisuudet pakottivat miehen jättämään Napolin ilman että hän sai vihiä vaimonsa olinpaikasta. Pitkien, turhien etsiskelyjen ja kuulustelujen jälkeen, joihin myöskin hänen ystävänsä olivat ottaneet osaa, pääsi mies vihdoin puolisonsa jäljille. Hän oli piiloutunut erääseen sisilialaiseen luostariin. Pappien yllyttämä, uskonkiihkoinen rouva kieltäytyi palaamasta kerettiläisen luo. Hän ei onnistunut riistämään lapsiaan pappien vallasta, jotka nauttivat korkean esivallan suojelusta ja kasvattivat lapsia omia tarkoitusperiään varten. Heitä opetettiin luonnollisesti vihaamaan jaloa isäänsä, mutta hän rakasti heitä yhä, joskaan hän ei milloinkaan puhunut heistä eikä onnettomuudestaan. Hän oli aikoja sitten ottanut eron virastaan, ja vietti yksinäisen filosofin elämää. Hänessä vallitsi vain yksi intohimo: syvä, hirmuinen viha katolilaisia pappeja kohtaan, joita hän nimitti ihmiskunnan vihollisiksi.
Hän oli meille joka suhteessa uskollinen, kelpo ystävä. Minä uskoin hänelle toivomukseni päästä yllämainitun mestarin oppilaaksi. Hän lupasi rohkaista mielensä ja puhua asiasta taiteilijan kanssa. Eräänä päivänä lähtikin hän tämän atelieriin, katseli tauluja ja puheli mestarin kanssa Italiasta italiankielellä, jota täysin hallitsi. Voitettuaan miellyttävällä keskustelullaan taiteilijan suosion, ilmoitti hän äkkiä saksankielellä tulleensa hänen luokseen erään nuoren ystävättärensä takia, joka halusi häneltä tunteja. Hän osasi niin hyvin puhua puolestani, että taiteilija, jota asian erikoisuus huvitti, lupasi tulla ottamaan selvää, olivatko taipumukseni sen arvoiset, että hänen niiden vuoksi kannatti tuhlata aikaansa. Hän saapuikin todella, ja suostui antamaan minulle tunteja nähtyään piirustuksiani; vieläpä hän tahtoi, että heti rupeaisin maalaamaan öljyväreillä.
Olin suunniltani onnesta. Kaikenlaisten tarpeitten hankkimiseen tarvitsin kuitenkin heti paljon rahaa. En tahtonut pyytää isältäni, kun hän jo, vaikkakin vastenmielisesti, oli antanut minulle luvan ottaa noita muutenkin kalliita tunteja. Möin salaa kauniin, kultaisen ketjun ja muutamia muita koristeitani ja tunsin sydämellistä tyydytystä voidessani itse puolestani uhrata jotakin tämän jalon tarkoituksen hyväksi ja tarvitsematta rasittaa muita.
Aloin sitten maalata, ja tuskinpa ovat suurimmatkaan mestarit tunteneet korkeampaa onnea kuin minä saadessani suuren mestarin johdolla antautua työhön, joka vihdoinkin osoittaisi minulle tien ihanteeseen.