FEDERICO. Minä kätkin kynteni.
MARIANA. Ja nyt olet niin pahoilla mielin.
FEDERICO. Niin ajat muuttuvat. Mutta sinun huvitustuumasi ei tullut vielä päätökseen. Me menemme siis maalle. —
MARIANA. Kävelemme metsää ristin rastin, tulemme lähteellemme ja juomme vettä siitä.
FEDERICO. Oivallista! Me olemme taivaassa, me olemme yksinämme!
MARIANA. Ja tätä hetken tehtyämme me käännymme takaisin kotia.
FEDERICO. Voi kumminkin! Me palaamme taas anoppien luo.
MARIANA. Olin mar tuon melkein unohtamaisillani — minun täytyy heti jälleen mennä heidän tykönsä.
FEDERICO. Onpa kuin riivattua. Juuri nyt, kun näin herttaisesti keskenämme juttelemme, kun näin ihania unelmia uneksimme, täytyy sinun lähteä, taikka saarna tarjona.
MARIANA. Jää hyvästi, Federico.