Federico. Mariana.
MARIANA. Mikä sinun nyt on, kun et yhdessä lähtenyt?
FEDERICO. Anna minun olla. (Nousee ylös.)
MARIANA. Sinä olet pahoilla mielin.
FEDERICO. Ei ikään, lapseni.
MARIANA. Seuratkaamme siis toisia.
FEDERICO. Me miehet tahdomme rukoilla itseksemme, me miehet emme tahdo iäti olla holhon alaisina.
MARIANA. Nyt näen minä hyvin, ettäs olet suutuksissa.
FEDERICO. Olisiko ihme? Olenko sentähden nainut, että niinkuin siimaa myöten joka ilta rukoilisin ja kello 9:ltä panisin maata?
MARIANA. Äiti tahtoo nyt kerrallaan niin.