MARCEL PRÉVOST
Marcel Prévost on syntynyt 1 p:nä Toukokuuta v. 1862 ja pari vuotta sitte valittiin Ranskan akatemian jäseneksi, on nykyään Ranskan etevimpiä kirjailijoita. Käytyään polyteknillisen opiston toimi nuori insinööri alussa valtion virkamiehenä Lillessä tupakkateollisuuden alalla, mutta antautui piankin kokonaan kirjailijaksi, julaistuaan v. 1887 ensimäisen teoksensa. Siitä lähtien on häneltä ilmestynyt kaikkiaan noin kolmekymmentä kirjaa, joista suurin osa on romaaneja ja kertomuksia, sekä kolme näytelmää, niistäkin ainakin kaksi hänen omien romaaniensa pohjalle rakennettua ("Les Demi-vierges" — "puolineitsyet" ja "Pierre et Thérèse").
Marcel Prévost on etupäässä naisen sielun, sydämen ja tunne-elämän syvä tuntija ja hieno kuvaaja. Kun lukee hänen kynänsä mitä herkullisemmalla tavalla kirjoittamia naisten kirjeitä, jossa muodossa muutamat hänen romaaninsa ovat kokoonpannut, niin tuskin uskoo niitä tuuheaviiksisen miehen kirjoittamiksi. Näitä ovat "Naisten kirjeitä" -nimiset teokset sekä "Kirjeet Françoiselle". Melkoista huomiota herätti aikanaan romaani "Puolineitsyet", jossa tekijä paljastaa ulkonaisen eheän kuoren alla piilevän sisällisen siveellisen rappeutumisen suuren maailman naisissa. Varsin mieltäkiinnittäviä ovat romaanit "Le jardin secret" (Salainen puutarha) ja "l'Heureux ménage" (Onnellinen talo), joissa tekijä syvälle tunkee ihmissielun uumeniin sen hienoimpia säikeitä myöten.
Todellinen pieni helmi on kertomus Parisin ompelijattarien usein hyvinkin vaiherikkaasta elämästä, "Poupette"-niminen, joka pari vuotta sitte ilmestyi alkukielellä ja nyt tarjotaan suomalaisen yleisön luettavaksi. "Nukki" on niin hurmaavasti kuvattu pikku tytti, hänen pelastajansa niin herttaisesti esitetty vanhapoika, ettei voi olla niistä viehättymättä, kun samalla heidän vastakohtansa, toinen pari, valtaa mielen synkällä kuvalla suuren maailmankaupungin elämän vilinästä.
M. W.
I.
On ihmisiä, joille aina jotakin tapahtuu. Vaikka heidän kohtalonsa ylimalkaan pysyykin ihan tavallisena, niin näyttää sittenkin siltä kuin sallima ehtimiseen ajattelisi heitä suomalla heille, odottamatta ja umpimähkään, milloin huvia, milloin huolta. Toiset taas sallima unohtaa. Aivan kuin oppilaita, joiden nimet opettaja tuskin muistaa, joilta hän kyselee vain kerran vuodessa ja joita ei koskaan rankaise, — niin tuo salaperäinen jumaluus, joka heidät on elämään viskannut, ei näy enää muistavan heidän olemassaoloaan; ainakin se on välinpitämätön heistä, katselee heitä toisella tavoin. Heidän päivänsä kuluvat kuin almanakan mukaan, vaihdellen vain päivämäärään nähden. Heidän nuoruutensa, joka ihan luonnollisesti seuraa heidän lapsuuttansa, antaa jo vähemmin selvänäköistenkin aavistaa, mikä on heidän miehuuden ikänsä oleva. Ja vanhuus johtaa heidät huomaamatta loppuun asti.
Päinvastoin, kuin olisi taipuvainen luulemaan, ovat nuo elämän kohtalot niitä, jotka kuluvat kaikista pikemmin: merkkikohtina olevain tapahtumain puutteesta päätyy ajankäsite häipymään ihmisajatuksesta; eikä mikään ole vuolaampaa, nopeampaa elää, kuin ehdoton yksitoikkoisuus. Levottomat ne ovat, jotka levottomuuden ajanjaksojen välillä tuntevat ikävää, hetkien painoa. Salliman unhottamat ihmettelevät, että heidän tyynten päiväinsä ehtoo tulee niin kohta aamun perässä. "Kuinka aika kuluu!" on heidän sananpartensa.
"Kuinka aika rientää!" ajatteli joka päivä Hra Jules Bourdois istuutuessaan — kahden tienoilla päivällä — marmoripöydän ääreen, jossa häntä odotti vielä tyhjä puolikupillinen ja "Le Figaron" aamunumero kepakkonsa ympäri kierrettynä. "Kuinka aika rientää!" Jo vuorokausi siitä, kun hän viimeksi oli istuutunut tämän saman pöydän ääreen pienessä "Usines"-kahvilassa, joka sijaitsi Vaugirard-bulevardin keskipaikoilla likellä Montparnassen asemaa! Vuorokausi, kaksi vuorokautta, viikkoja, kuukausia, vuosia!… Hän huomasi loppumattoman jonon omaa itseään, aivan kuin hänen kuvansa olisi heijastunut rinnakkain olevista peileistä, — loppumattoman jonon Jules Bourdois'eja istuvina kuppinsa ja Figaronsa ääressä pienessä Usines-kahvilassa. Ainoa toisinto: vuodenajan, hyvän sään tahi sateen mukaan oli pöytä joko sisällä tahi ravintolan edustalla. Mutta yhdentoista ja puolen vuoden kuluessa, se on, kolmenkymmenen viiden ja neljänkymmenen seitsemän ikävuoden välillä, liittämällä päivää päivään, jolloin Jules Bourdois ei olisi noin kahden tienoilla juonut kupillistaan kahvia ynnä lasiaan fine champagne-konjakkia sekä lukenut lehteään Usines-kahvilassa, ei olisi saanut kokoon yhtä vuosineljännestä. Tämä uskollinen kahvilassa kävijä, näet, ei ollut poissa Parisista mielellään kesä-aikanakaan. Olipa reumatismin silloin pitänyt vaivata häntä keväällä, jos hän heinäkuussa päätti lähteä terveyttään hoitamaan Evaux'n kylpylaitokseen, hänen kotiseudulleen Creuse'en.
"Kuinka aika rientää!… Kymmenen päivää vain Kansallisjuhlaan…
Näinköhän minä tänä vuonna menen Evaux'hon?"