Jakob Grimm: "Puhe vanhuudesta".
Ciceron filosofisiin teoksiin kuuluu myös kirjanen Cato Maior De senectute, joka nyt julkaistaan suomenkielisenä. Alkuaan Cicero tutki filosofiaa vain kehittyäkseen puhetaidossa, mutta syventyi siihen perusteellisemmin sellaisina aikoina, jolloin hänen oli pakko pysyä erillään julkisesta elämästä. Kirjoituksillaan hän tahtoi tutustuttaa kansalaisiaan kreikkalaisten filosofiaan, johdattaakseen nimenomaan nuorisoa paremmille teille. Filosofisissa tutkimuksissaan Cicero ei johdonmukaisesti seurannut mitään oppisuuntaa eikä omaksunut mitään itsenäistä kantaa, vaan oli n.s. eklektikko, joka valitsi ja omisti itselleen eri järjestelmistä sen, mikä näytti hänestä oivalliselta ja tarkoituksenmukaiselta. Sentähden hän itsekin nimitti tutkielmiaan jäljitelmiksi (apographa), sanoen niistä kerrankin: "Lisään vain sanoja, joita minulla on yllin kyllin". Vaikka niissä onkin paljon ristiriitaisuuksia, puutteita ja vaillinaisuuksia, on niillä sittenkin ollut suuri merkitys sekä Ciceron aikalaisille että myös jälkimaailmalle. Niissä näet Cicero loi varman ja täydellisen latinankielisen filosofisen sanaston sekä esitti kreikkalaisen filosofian tuloksia hauskasti ja helppotajuisesti.
Kuten jo edellä mainittiin, antautui Cicero kirjallisille harrastuksilleen varsinkin senjälkeen kuin hän oli tullut takaisin maanpaostaan, ja toistamiseen, kun hän oli saanut armahduksen Caesarilta. Etenkin jälkimmäisellä kerralla oli hän vaipunut syvään alakuloisuuteen ja hervottomuuteen, kun huomasi joutuneensa kaikesta valtiollisesta toiminnasta syrjään. Lisäksi kohtasi häntä mitä ankarin isku, rakkaan tyttärensä Tullian kuolema v. 45. Tämä saattoi hänet erittäin kiihkeästi syventymään filosofiaan, saadakseen siitä huojennusta surussaan. Silloin syntyivät kaikki Ciceron filosofiset teokset, myöskin nyt kysymyksessä oleva.
Niinkuin näkyy, on tällä kirjasella kaksoisnimitys. Siinä seurasi Cicero tunnetun monikirjailijan Marcus Terentius Varron antamaa esimerkkiä; tämä näet lisäsi tutkielmiensa otsakkeihin jonkun esikuvallisen henkilön nimen, joka elämällään ja toiminnallaan ikäänkuin valaisi teoksen aihetta ja sisältöä. Täysin varmasti ei tiedetä, mihin aikaan kirja ilmestyi; useimmat kuitenkin otaksuvat, että se julkaistiin heti Caesarin murhan jälkeen. Sen omisti Cicero — samoinkuin vähän myöhemmin kyhäämänsä kirjasen nimeltä Laelius De amicitia — uskolliselle ystävälleen Titus Pomponius Atticukselle. joka oli häntä kolmea vuotta vanhempi. Lähin aihe sen kirjoittamiseen oli niinmuodoin se seikka, että kumpikin ystävyksistä oli jo päässyt vanhuuden ikään. Saadakseen enemmän eloisuutta ja havainnollisuutta esitykselleen Cicero antoi sille vuoropuhelun muodon, kuten monessa muussa suurelle yleisölle kirjoittamassaan teoksessa. Kuitenkaan hän ei Platonin tapaan käyttänyt vuoropuhelua johdonmukaisesti koko teoksessa, vaan seurasi Aristoteleen menettelyä. Siten vuoropuhelu muodostaa johdannon sitä seuraavaan yhtenäiseen esitykseen, jossa vain silloin tällöin viitataan sivuhenkilöihin.
Koko teoksen päähenkilöksi, esityksen varsinaiseksi kannattajaksi, valitsi tekijä erään Rooman tasavallan merkkimiehistä, Marcus Porcius Caton, jolla oli lisänimet Censorius (ankara), Sapiens (viisas) ja Maior (vanhempi). Hän oli oikea muinaisajan roomalaisen perikuva, — yksinkertainen elämäntavoiltaan, tarkka ja tunnollinen kaikissa toimissaan, urhoollinen sodassa sekä taitava puhuja ja monipuolinen kirjailija rauhanaikana; lisäksi oli hänellä tavattomat ruumiinvoimat, joihin ikä ei näyttänyt pystyvän. Tosiaan Cicero ei mitenkään olisi voinut löytää miestä, joka paremmin olisi soveltunut pitämään puolustuspuhetta vanhuuden hyväksi. Cicero on kyllä pannut omat mielipiteensä Caton suuhun, mutta on kumminkin kuvaillessaan hänen luonnettaan koettanut noudattaa historiallisia perinnäistietoja. Sopivissa paikoissa esitetään tapauksia Caton elämästä, viitataan hänen teoksiinsa ja käytetään vanhentuneita sanoja ynnä lauseparsia. Kuitenkin täytyy Ciceron toisinaan lieventää Caton jäykkää yksipuolisuutta sekä ihannoiden tasoittaa hänen luonteensa karkeita, myöhemmän ajan roomalaisille epämieluisia puolia.
Sivuhenkilöinä esiintyvät vanhan Caton rinnalla ystävykset Publius Cornelius Scipio Aemilianus Africanus Minor ja Gaius Laelius, jolla samoinkuin Catolla oli lisänimi Sapiens. Muinaisuudessa oli näiden molempien ystävyys hyvin kuuluisa ja kiitetty. Scipio — Lucius Aemilius Pauluksen poika ja vanhemman Scipio Africanuksen pojan Publiuksen ottopoika — on Rooman historiassa tunnettu Karthagon ja Numantian valloittajana. Laeliuksesta sitävastoin tiedetään verrattain vähän. Hän otti Scipion johdolla osaa 3. puunilaissotaan ja taisteli myös Lusitaniassa Viriatusta vastaan. Vihdoin hän tuli konsuliksi v. 140 e.Kr. Laelius oli lempeä, tasapuolinen ja tyyni mies, joka saavutti suurta kunnioitusta kansalaistensa keskuudessa.
Keskustelu näiden henkilöiden välillä esitetään tapahtuvaksi Caton kodissa v. 150 e.Kr., vuotta ennen hänen kuolemaansa, jolloin Cato oli 84 vuoden ikäinen, Scipio 35 ja Laelius 38 vuoden.
Ciceron kirjanen sai pian suosiota osakseen, ja sillä on edelleen kaikkina aikoina ollut hartaita lukijoita ja ihailijoita.
VANHUUDESTA
Titus Pomponius Atticukselle.