Pääskyset pujahtelivat edestakaisin ikkunan editse huudahdellen iloisesti kuin tyttölapset, ja korvissani humisi ääniä joita en ollut ennen kuullut.
Kohotin pääni makuusuojan ikkunoita kohti siinä toivossa, että kenties joku saisi kuulluksi, mitä minulla oli sanottavaa.
Mutta katseeni kohtasi ainoastaan korkean tornikellon taulun, joka tuntui katselevan kamariin lehmuksien ylitse; sen osottaja näytti viittä. Silloin vedin peitteet sisar Désiréen ylle ja läksin soittamaan aamukelloa.
Minä läppäyttelin pitkään; kajahdukset värjyivät kauvas, kauvas! Ne kiersivät sinne, minne sisar Désirée oli mennyt.
Soittelin kauvan, sillä minusta tuntui kuin julistaisi kello mailmalle, että sisar Désirée oli kuollut.
Soittelin siitäkin syystä, että toivoin hänen vielä kerran kumartavan kauniit kasvonsa ikkunaan, huutaakseen minulle:
— Riittää! riittää!
Mélanie tempasi yht'äkkiä nuoran kädestäni. Kieli heilahti harhaan ja kello särähti valittaen.
Mélanie sanoi minulle:
"Oletko järjiltäsi! Runsaan neljännestunnin olet soittanut."