Niinpä ei kohta jäänyt maatilalle muuta kuin kaksi valkoista härkää, joita Eugène ei tahtonut uskoa kenenkään hoitoon. Hän sitoi ne kärryihin, joissa Pauline lapsensa kanssa aikoi lähteä.
Poikanen oli nukahtanut oljilla sisustettuun vasuun, jonka Eugène nosti kärryihin, pojan siitä heräämättä. Pauline verhosi hänet shaalillaan, ja tehtyään juhlallisen ristinmerkin taloa kohti, tarttui hän ohjaksiin; niin lähtivät kärryt vierimään kastanjakujaa pitkin.
Minulla oli halu saattaa niitä valtamaantielle asti, ja minä kävelin härkien perässä Eugènen ja Martinen välissä.
Me kuljimme äänettöminä. Eugène hoputti aina väliin härkiänsä laskemalla kätensä niiden selkään.
Olimme jo edenneet kauvas maantielle, kun Pauline huomasi, että hämärä oli tulossa. Hän seisahdutti hevosensa, ja kun minä nousin jalkalaudalle häntä syleilemään, sanoi hän surullisesti:
"Jää hyvästi, tyttöseni, ja käyttäydy hyvin."
Kyyneleisellä äänellä lisäsi hän sitte:
"Olisipa Sylvain-parkani elossa! Hän ei sinusta olisi milloinkaan luopunut."
Martine syleili minua hymyillen:
"Kenties vielä tavataankin", sanoi hän.