Oh hoh, kuuma vaan oli.
Pappi ponnisti saappaat jaloistaan, kellahti nurmelle pitkälleen ja tähysteli taivasta. Vaan kovin se huikaisikin. Hän kääntyi maahan päin kyynärpäilleen ja antoi auringon heloittaa selkäänsä. Nurmikolla kihisi hyönteisiä. Siinä oli jos jonkin näköistä. Ja kiire niillä oli. Joku satajalkainen tirkisti maareiästä ja piiloutui taas. Joku kovakuoriainen kapusi korkealle ruohonkorteen, vaan keikahti sieltä selälleen maahan. "Mitäs menitkin", sanoi Nyman, "kimpuroi nyt ylös." Vaan hyönteinen ei päässyt. Nyman taittoi heinänkorren ja auttoi sitä. "Ahaa, joko taas korteen, elä mene, sanon, putoat, käy kuin entisen ukon, joka kuuhun kiipesi. Et tottele, en käännä sinua enää." Hyönteinen putosi taas. Vaan suurempi hiekkajyvä sattuikin siihen alle ja se ponnistihe kuin ponnistihekin itse ylös. Katsos, mietti pappi, olisin auttanut, vaan omin voimin pääsi. Se on kuin ihminen, joka putoaa, nousee, putoaa, nousee.
Ylös minunkin tästä pitäisi, mietti pappi, vaan eipä ollut tässä sitä hiekkasirua, että ponnistaisi, eikä muuten olisi viitsinyt vaivautua. Aurinko hellitti hellittämällä hänen syntiseen selkärankaansa. Jos taudinsiemen siinä olit, nyt pakenit.
Vaan eikö tuolta Koppelmäen käänteestä tullut ihminen? Punainen hame välähti puiden lomitse. Eikö se ollut Koppelmäen piika Annastiina? Oli kuin olikin. Ruskeat, paljaat jalat teppasivat reippaasti, niin että lyhyt, punainen hame vain hulmahteli. Päässä oli hänellä valkea huivi, ja yläruumista suojasi vain karkea, pitkähihainen paita.
Vaan muuttunut oli sitten viime näkemin Annastiinakin. Synnyttävänkin kohta näytti.
"Annastiinako se olikin?"
"Ka, päivää."
"Päivää, päivää."
"Mistäs pastori?"
"Tuolta Koivistolasta vaan. Minnekäs sinulla on matka?"