"Pääsettekö siitä."
Vaan kukaan ei käskyä kuunnellut. Lapsista oli arvokkainta tuo luuvasara, jolla heidän muistinaikansa oli sokeria särjetty. Se oli sileä ja kaunis luu, ja lovi oli jo sen päähän kulunut.
"Antakaa, äiti, minä pienennän, minä teen hyvin pieniä enkä säre muruiksi", pyysi Karoliina.
"Pääsettekö siitä", uhkasi äiti.
Joku pieni muru sirahti lattialle. Lapset ryntäsivät nokkimaan sitä.
Loviisa pistäysi taas tupaan, askarehti lieden luona. Ja kun sai kätensä vapaiksi, meni hän vieraalle kättä pistämään.
"Terveisiä."
"Kiitoksia. Mitä kuuluu?"
"Rauha. Mitä vaan tänne?"
"Rauha."