"Vaanpa kun ne ovat pieniä kuin tähtikukkia", sanoi Karoliina.
"Jospa ne ovatkin tähtikukkia. Ajatellaanpas, että kasvoikin kerran lehdossa pieniä metsätähtiä, valkeita tähtikukkia. Niillä oli hyvä siellä olla. Niiden sydän oli iloinen ja kevyt ja silmä viaton, niinkuin tähtikukan on. Vaan ne kaipasivat pois maasta. Ja kun kesäilta hämärtyi, kuului metsästä huokaus. Luoja kuuli sen ja lähetti enkelinsä kysymään, mitä he vielä toivoivat, eikö heillä ollut hyvä olla, eikö maassa ollut ravintoa kyllin. Oli ravintoa maassa, vaan he tahtoivat nähdä itse Jumalan, auringon ja taivaan avaruuden. Samassa tuli tuulenpyörre, taittoi kukat varsistaan ja vei ne ylös avaruuksiin. Vaan auringon näkeminen häikäisi heidän silmänsä, eivätkä he mitään muuta nähneet. Ja sokeina harhailivat he taivaan kannella ja hajaantuivat erilleen. Aurinko kultasi heidät ikuisella kirkkaudella. Vaan mitä se oli? Pois kaipasivat he sieltä. Tänne katsovat nyt kultaiset tähdet sokeilla silmillään, mitään eivät näe, vaan ääntä kuulevat ja ikävöivät. Ja kun yö pimenee, tuikahtelee surullisesti heidän sokea silmänsä, kun he yhä muistelevat tätä maata, jonka lapsia hekin kerran olivat."
"Ei olisi niiden pitänyt kaivata pois maasta", sanoi Karoliina.
"Ei", sanoi pappi. "Eihän täällä olekaan niin paha olla."
"Ei", sanoi Kalle, "en minä milloinkaan kaipaa. Siitä tulee sokeaksi."
"Ja siitä, kun tahtoo nähdä Jumalan", sanoi Karoliina.
"Niinkuin eräs poikakin", sanoi pappi.
"Kertokaa."
"Oli kerran pieni poika ja hän tahtoi nähdä Jumalan. Kun hän kasvoi suuremmaksi, ajatteli hän, että Jumala on etsittävä Hänen teoistansa. Hän katseli kaikkea, ja kaikki oli kaunista. Hän kiintyi maailmaan. Vaan se ei ollut Luojalle otollista. Luoja lähetti yöllä enkelinsä, joka voiteli pojan silmäluomet epäilyksen nesteellä. Kun poika heräsi, havaitsi hän, ettei maailma ollutkaan se, joksi hän sitä luuli. Mitään kaunista ei siinä ollut. Kaikki oli pientä ja vierasta. Ja hän ikävöi. Ja kun hän oli yksin ja ikävöi, kohosi hänen omasta rinnastansa ihmeelliset sävelet. Hän kuunteli ja kuunteli. Niissä olikin se, jota hän oli kaivannut, niissä oli se maailma, jota hän rakasti. Ja hänelle aukeni omien ajatustensa ihmemaailma, joka oli ihmeellisempi kuin Luojan luomat ihmeet, rikkaampi kuin rannattomat avaruudet. Mutta se ei ollut otollista Luojalle, ja Hän päätti hukuttaa hänet hänen ajatustensa ylpeyden tähden. Vaan enkeleitä säälitti pojan kohtalo. Ja eräs enkeli, harmaa tuskien kehrääjätär, lensi yöllä maahan ja kaatoi katkeraa yrttinestettä pojan silmäkulmiin. Kun poika heräsi, tunsi hän rinnassaan kirvelevää kipua, tunsi tyhjyyttä ja elämän autiutta. Hän oli yksin ja hyljätty. Hän oli pieni ja mitätön. Vaan Luojan maailma oli nyt kirkkaampi hänestä, se oli pieni ja kirkas kuin hänen entinen kotipihansa. Kotipihansa? Missä oli nyt se? Hän läksi etsimään. Vaan oikeata tietä ei hän löytänyt. Hän etsii, etsii vieläkin kotiansa ja rauhaansa ja kiertää yhä. Sillä se, joka tahtoo nähdä Jumalan, eikä ole luotu sitä näkemään, saa kärsiä siitä rangaistuksen. Vaan rangaistuksessa on siunaus."
"Niin että Jumala leppyy sitten", sanoi Karoliina.