Roikka-Pietari nousi, katsoi ikkunasta, katsoi ovesta pihalle, kaatoi sitten taas kuppeihin, ja he ryyppäsivät. Sitten löi Pietari korkin lekkeriin, pani sen heinien alle vasuun ja vei sen kätköönsä. Pappi nousi lähteäkseen.
"Tulehan toisen kerran. Iltasella tai huomenna. Tai eläs, mennään huomenna yhtenä sen Jutan mökille. Mennään, pakana vie. Siellä saa rauhassa olla. Siinä on naisihminen, jota et hävetä tarvitse. Järki sillä on selkeä kuin tuo paras viina. Eikä se tyhjää intoile, ihan on tavallisen mieshenkilön veroinen."
"Lähdetään vaan. Minä tässä Mäellä huomiseen iltaan jos pysähtyisin, niin huomisiltana jos lähdet, lähde, niin samalla näiltä main katoan."
"Ja hyvin on herttaisa se Jutta näin vanhaksi ihmiseksi", supatti
Pietari.
"Kyllä tunnen, herttaisa se on."
"Kuuluit tuntevan, he-he-hee." Hän lähensi suunsa Nymanin korvan juureen ja kuiskasi:
"Se on minun vaimojani sekin Jutta, he-he-hee."
"Kuului olevan."
"Se on minusta luonnonmukaisempaa, että useampia niitä olla. Kaksi olen niitä aina pitänyt. Ja sitä tässä olen ajatellut, että kun eivät perustaksi sitä panneet, että edes useampi noita —."
"Onhan niillä Turkissa."