Hän ei vastannut mitään, kääntyi vain toiselle kyljelleen ja oli nukkuvinaan. Meni sitten matkoihinsa ja tuli taas kuten ennenkin. Minnepä muutenkaan meni kuin toisten ihmisten luo. Aina se matami nukkuessa taskut tarkasteli ja liiat rahat korjasi. Vaan mitäpä hän niillä liioilla rahoilla tekikään. Aina rahaa sai minkä tarvitsi. Ei nytkään ollut penniäkään ja onnellinen oli.
Vaan tämä Koppelmäen tie olikin hänestä aina onnentietä, niinkuin tuttujen ja kotoisten talojen tiet ainakin.
Siinä oli hän jo tullut Koppellahden pohjukkaan, josta korkealta pengertieltä näkyi oikealla Koivistolan siintävät mäet. Kaksi jylhää kalliosaarta sulki edessä olevan lahden laajenevilta vesiltä, jotka kalliosaarten takana lepäsivät siintävinä ja valoisina sinisen taivaan alla. Kuin toista maailmaa oli Koppellahti, salaperäisenä ja synkkänä sulkeutui se rantakallioiden ja pengerten väliin, jotka korkeina ja ylpeinä kohosivat tumman veden sylistä.
Tie lahden pohjasta kaartui vasemmalle alavampaan laaksoon ja kohosi sitten Koppelmäelle. Jo avautuivat kohta eteen Koppelmäkeläisen laajat pellot. Nyman kohosi maantieltä pellon piennarpolulle.
Aavana kuin rannaton, hopean vihreä ja kimalteleva meri aaltoilivat ruispellot hänen edessänsä. Auringon säteet taittuivat heleihin ruistähkiin ja muodostivat häikäisevän autereen. Peltojen yllä, kesäkirkkaalla taivaalla heloitti paahtava aurinko loistavimmassa kullassaan. Se vihervä tähkämeri ja yllä aurinko, muuta ei peltojen keskitse ojanvartta kulkeva nähnyt. Maan ja kuivuvan viljan huumaava tuoksu päihdytti aistit ja tukahdutti tunnon omasta olemisesta. Kuin hyönteinen joku tahi muu maamyyriäinen oli koko ihminen Luojan avarassa peltotilkkusessa.
Jo tähkämeren takaa näyttäytyi talon katot ja kaivon vintti. Kohta koko punainen talo hymyili kuin vanha ystävä siellä.
Kujan aitaa kiivetessä muistui papille tupakka mieleen. Hän kaivoi taskustansa piipun ja pisti tupakaksi.
Mäen toisella puolen aleni maa saarekkaaseen järveen, jonka takana Ilkamoisten vuoret kohottivat metsäisiä ja jyrkkiä harjojaan. Soukat saaret sukelsivat samansuuntaisina, ja vesi jokseenkin kapeina, vaan syvinä salmina pakkautui niiden väliin. Vaarojen ja saarien ääriviivat olivat jylhät ja rauhalliset. Ja syvien vesien ja synkkien metsien tummemmat värit muistuttivat mäen toisella puolen olevaa Koppellahtea. Koppelmäki olikin vain korkea, vaarainen niemi, vaikka niemen päähän talosta oli matkaa. Aivan talon eteen pistihe Ilkamoistenlahdesta Käärmetsaari, jonka pää talon kohdalla katkesi jykevänä kalliorykelmänä järveen. Rykelmän kiviseinät olivat mustuneet monista juhannuskokoista. Ei sitä kesää, ettei siinä kokkoa poltettu. "Miehet kokon tekoon", ärähti ukko aaton edellisenä päivänä. Ei hän itse kokolle tullut, ikkunastaan vain katseli saarelle päin, jossa tuli loimotti ja nuoret kisaansa pitivät. Siinä istui vain ja katseli. Miettinyt olisiko tuo jotakin itseksensä vanha, äkäinen ukonkarilas.
Itse Koppelmäen piha oli avara nurmikkoneliö, jossa asuinrakennus ja navettarakennus olivat vastakkaisina sivuina ja naisten ja miesten aittojen rivit toisina vastakkaisina sivuina. Kaidat polut risteilivät vihreällä pihapeitteellä. Kas, sielläpä tuo näkyi menevän Loviisa, Mäen ainoa tytär, maitopytty käsissä pihan poikki. Vakavana astui hän ja päällään oli hänellä vaaleanpunainen pumpulihame ja lyhyt, suora, musta kasimirnuttu, joka antoi hänelle erikoisen arvokkuuden. Hän oli laiha ja kuivannäköinen ihminen, vartalo oli hiukan etukenossa, niinkuin pitkillä naishenkilöillä usein on. Kasvonpiirteet olivat rauhalliset, melkein tylyt, suu oli puristuksessa ja sileä, keltainen tukka oli aina kiiltävä jakauksen molemmin puolin ja pingoitettu pienelle, lujalle nutturalle niskaan. Hän oli jo yli viidenkolmatta. Luuli, että hän oli kokenut jotakin elämässä. Vaan ei. Elämä oli ollut aina sitä samaa täällä kotona, mitään erityistä kokemusta ei se ollut tarjonnut. Jo alle kymmenen vuoden oli hän ollut se sama vakava, kotoinen suuren talon tytär. Kotiaskareissa olivat vuodet huomaamatta kuluneet ja yksinäisyydessä ajatus yhä tasaisemmaksi käynyt. Ei hänestä olisi ollut palvelusväen kanssa elämöimään, ja hän pysyikin erillään. Olisipa hän ollut tylykin, ellei hän olisi ollut ajatteleva ja ymmärtäväinen.
Niin olivat vuodet hänen kohdaltaan kuluneet, kunnes vihdoinkaan ei voinut välttää sitä kysymystä, mihin taloon siirtyä emännäksi olemaan ja kuolemaan. Kauemmin kuin paikkakunnan toiset tyttäret oli hän kotokenkiä kuluttanut. Eipä köyhempänä olisi siten kannattanut. Eipä ottajaakaan olisi sitten ollut. Vaan hänen myötäjäisillään ja hänen kotitalostansa naitettiin toki yksi tytär vanhempanakin talolliselle kenelle tahansa. Eikä tarvinnut huonoa huoliakaan, oli parasta, mitä katsella. Ja kun veli tuli tänä kesänä täyteen ikään, oli ollut puhe, että silloin päätös viimeistäänkin oli tehtävä. Ja hän teki. Hän valitsi Kuuselan nuoren Pekka-isännän.