"Vaan olisi tuossa vähä taidettavaa. On tuo vähä ikävä, kun tuo noin ennen vihkimistä sattuu. Jo tuota isäntäväen tähdenkin tuon verran katsastaisi —", sanoi Liisa Laatikko, jolla oli hiukan taipumusta ulkokullaisuuteen ja joka nytkin isäntään katsoi arvokkaana.
"Taitaapa tässä ihan nenän alla hurskaus haista", sanoi ukko. "Loviisa, kahvittelepas sinä joukot." Ja kävellen siinä puhui hän: "Jussi, eiköhän tuota piennarta toisinakin päivinä ennättäisi. Olisikoon tuo nyt noin talo tyhjä, jotta tuota nyt tuolla tavalla mennä pitäisi. Sanopas, että jättäkööt." Ja kävellessään siinä tuli hän ja katsoi lasta, ja kun toiset eivät huomanneet, pisti hän kymmenmarkkasen Annastiinan kouraan ja rypisti otsaansa. Sitten kääntyi hän ja mennä köpitti ovelle.
"Pappi, tulehan tänne", sanoi hän mennessään. "Ja tuopas Loviisa kahvit tänne."
XV
Isännän kamari oli porstuan pohjassa. Paljon ei hän enää sieltä viime aikoina liikkunut. Yksin soikin. Ikkunan alla siellä oli pöytä ja kaksi tuolia sen molemmin puolin. Toisella seinällä oli sänky, jossa oli vanhoja nahkasia peitteenä, toisella oli lahvipiironki ja raudoitettu kirstu. Ovenpielessä oli vielä lyhyt penkki.
Sama oli huoneen järjestys ollut silloin, kun hän naimisiin meni, sama koko hänen ikänsä, lahvipiironki vain oli hänen nuorena ollessaan hankittu. Samoilta ajoin olivat seinät, joissa oli sinikuvioinen rappaus, ja ne todistivat, että oli tässä kamarissa iloisinkin mielin asustettu, jos sitä nyt jo kauan kylmillään olikin oltu.
Ja kylmillään oli oltu sen tähden, kun se naiminenkin, joka myöhäisemmällä iällä tuli tehdyksi, ei ollut sattunutkaan sopuisa. Sotkuinen oli ollut kuin pahainen lankavyyhti. Lieneekö se yleensä, ettei sitä toisen kanssa olemisiin oikein totu, vai lieneekö ollut, ettei se vain tässä erikoisessa tapauksessa luonnistunut. Se toinenkin kun sattui sellainen, ettei verille oikein käynyt. Sitä joskus vaimonkaan sydäntä et arvaa, ennenkuin sen olet läheltä nähnyt. Kun se ärsyttämään paneikse, helvetiksi se kodin laittaa. Etkä arvaa sitä pahuutta, jota omassa povessasi aina rauhassa ruokit, ennenkuin sen pohjattomuuden olot itsellesi näyttävät.
Mutta vaikka hän oli nyt jo näin kylmilleen ja vanhaksi tullut ja teettänyt jo arkkunsakin, joka liiterin ylisillä odotti häntä, ei hän poismenoistaan surrut. Ainahan hän oli tiennyt, että sen piti tapahtua kerran kuitenkin. Ei sitä säikähtää tarvinnut, eikä odottaakaan ansainnut. Olisiko tuo niin tärkeä ja mahtava tapaus tässä luomakunnassa ollut, että yksi poistui, toinen sijaan tuli.
Kun pappi oli istuutunut pöydän toiselle puolelle, aukaisi isäntä lahvin, otti sieltä pullon viinaa ja kaksi vanhaa hopeapikaria.
"Kun tähän satuit. Kovin tuota oletkin poissa pysytellyt."