"Ei muista", sanoi Jussi. "Ja jos tulee kukka siemeneksi tahi hedelmäksi tahi jyväksi, vaikka, ja ihminen syö sen, ja se aina tulee ihmiseksi, ei kai muista ihminen, että hän oli kärpänen kerta ja lensi ja hyrräsi onnellisena täällä maailmassa."
"Ei se sitä muista."
"Mutta jos muistaisi. Mitä? Eikö kuitenkin voisi muistaa", kysyi Jussi. "Kun minä panen silmäni kiinni, muistan selvästi, että lensin auringonpaisteessa, olin perho ja minä pelkäsin ihmistä, pelkään vieläkin, kun avaan näin silmäni. Ihminen on julma meistä hyönteisistä, tiedätkö?"
"On se julma meistä ihmisistäkin. Eihän se ihmisestäkään välitä", sanoi
Lassi.
"Ja vaikka nyt olen ihminen, on minulla joskus perhosen sydän, kun näen auringonpaisteen ja on kesä, näet. Minä hyrrään onnellisena ja juoksen ja lennän. Ja silloin minä en ihmistä tajuakaan. Minä ehkä olen ollut perho, sano", kysyi Jussi.
"En usko", sanoi Lassi.
"Äitipä uskoisi. Hän sanoi kerran, että me kaikki kuulumme yhteen. Että samaa perhettä — että usko, eikö hän niin ajatellut? Ja siksi ei saa kärpäsellekään olla paha", muisteli Jussi.
"Ei siksi. Vaan siksi, että se on elävä. Se tuntee ja ajattelee", sanoi
Lassi.
"Sinä olet poika vain, sinä et tajua."
"Poika just. Tajuaa poikakin jotain. Tajuaa sen, minkä jokainen lapsikin tajuaa", sanoi Lassi.