"Eipä tarvitse ryömiä, se läpäisee kaiken vaivattomasti. Se menee tanssien kaiken läpi. Ja kun ihminen ruumiinsa jättää tahi unohtaa, tanssii sen henki kaikkialla, leijaa läpi taivaan ja avaruuden, sen olen jo nähnyt."
"Niin, unessa."
"Ei unessa."
"Unessa."
"Niin, sano sinä sitä uneksi, sama se, minä sanon sitä juuri hereilläoloksi, minä."
"Taivas kuitenkin on toisenlainen, siellä ovat enkelit ja Jumala", sanoi Lassi.
"On kyllä", sanoi Jussi. "Mutta minä olin kauempana taivasta, kaukana, kaukana maapallosta ja tähdistä. Taivas on lähempänä maata ja enkelit ovat ilmassa maapallon ympärillä. Siinä on taivas. Avaruus on taivaan tuolla puolen ja avaruus on sielujen oikea asunto."
"Vaan Jumala?"
"Jumala on ilmassa, mutta jumaluus se on äärettömyys, ymmärräthän. Ja siinä kun sielu kulkee, sillä on hyvä olla, se riemuitsee. Sielun täytyy olla hyvä. Sen minä ensi kertaa ymmärsin. Ruumis ei ole mitään, sen olo on yhtä pinnistystä vaan, pahantekoa ja katumista. Vaan pinnistää kannattaa, ymmärrätkö, sielun tähden, sen helpommin sitten liikkeelle pääsee, avaruudessa näetkö —. Ensi kertaa minä sen eilen ymmärsin. Ja ensi kertaa minä eilen tunsin, että muutakin kun äitiä kaipaa, kaipaa. Maailma on hyvin suuri, eikä elämä tässä kaikki ole, ei. Elämä — se on ääretön, ääretön."