JAAKKO: Se on haave.
HERMAN: Se ei ole haave, kerta se on tulos, pakko, välttämättömyys.
Eihän tällainen sairaus, kuin nykyinen rahavimma ikuisesti kestä.
Hauskahan sitä on syrjästä seurata, mutta tuhot se tekee. Pois se
meiltäkin äidin tempasi, ei häntä enää kotona paljon näykään.
JAAKKO: Äiti on tainnut menestyä hyvin?
HERMAN: Onhan hän menestynyt. Hänellä on se kuumeensa yhä korkealla. Hän ajattelee sitä kokoamistansa aina. Ei hänellä ole varaa laittaa ruokaa eikä syödä. Niin köyhäksi se raha tekee. Hän alkaa olla jo mennyttä.
JAAKKO: Kuume laskeutuu. Kunhan hän saa mielestänsä tarpeeksi koota, kyllä hän sen lopettaa.
HERMAN: Lopettaako? Yhtä hyvin voisi sanoa tuulelle: "pysähdy", tahi koskelle: "älä kohise". Tuuli kulkee ja koski kohisee ja ihminen syöksyy siihen, mihin intohimo häntä ajaa.
JAAKKO: Intohimo voi kuluttaa meiltä hetken. —
HERMAN: Ja koko elämän. Sanoi ennen isäni: "Ole keisari tahi kerjäläinen, orja tahi vapaa, asu maantienojassa tahi palatsissa — yhtäkaikki jos et saa viinaa! Viinaa varten elän, hengitän ja olen! Ryypystä myyn minä koko elämäni. Ilman sitä en tahdo siitä tietää, viekää, viekää se minulta." — Näin vähästä annamme elämän.
JAAKKO: Raha jättää suuremman vapauden ja liikkumismahdollisuuden. —
HERMAN: Kun se on ensin kokonaan saanut meidät saaliiksensa. Jo ennen syntymäämme olimme myydyt. Kehdosta hautaan kuljemme täällä tylsytettyinä, vaiennettuina, ostettuina, tietämättä ja näkemättä, mitä meille on tapahtunut. Olemme kuin eläviä ruumiita, joilla on kyky syödä ja juoda omissa hautajaiskemuissaan. — Ei! Tuomittu on tämä sivistys, kelpaamaton se on! Se kasvattaa vain kauppiaita tätä ainoata kauppahuonetta varten!