KATARIINA: Ha-ha-haa — minua! (nauraa hysteerisesti, mutta muuttuu synkäksi taas). Naurakaa minulle, naurettavaa se on! Puhtaana tulin minä tänne maailmaan, puhtaana lähden minä täältä! Ei penninkään paino lähtölennossa henkeäni raskauta, ei markkakaan minun sieluni kirkkauteen varjoaan heitä. Autuas, sen puolesta, autuas olen aivan. Mutta tarpeenko se on, epäilen sitä suuresti.
HERMAN: Tarpeen se on, mutta oikeinko, sitä minä taas epäilen.
KATARIINA: Oikeusko täällä tapahtuisi? Ei! Sain kärsiä koko elämänikäni. Mitä kohtalo palkakseni antoi? Nenälleni antoi. Oliko oikeutta siinä? Ei, oikeutta ei siinä ollut, sillä oikeutta ei ole missään, ei taivaassa, ei maassa, ei oikeutta, ei järkeä koko — kissanhännässä.
HERMAN: Sinun olisi pitänyt pettää tätä huonoa maailmanjärjestystä, vetää viekkaasti rahasi ajoissa pois.
KATARIINA: Sitä suunnittelinkin! Ja siksi sijoitin viimeistä kertaa melkein koko omaisuuteni samoihin osakkeisiin, luulin niiden äkkiä nousevan. Mutta, ähää, nousivatkos, senkös ne silloin tekivät? Olisin tämän tiennyt, olisin ostanut taloja ja metsää, metsä ei ystäväänsä petä. Vaan ei, ei metsät nyt minulle unissakaan rahoja kasva, ah, ei, ei vihannoi minulle tämä maa!
ANNA: Vihannoi se, kunhan tulee rauha.
KATARIINA: Rauha! Kuka olisi heistä uskonut, että nyt jo sotaan kyllästyivät, kun eivät kunnon alkuunkaan päässeet. Olisi heidän synnilliseen luontoonsa ja pahoihin taipumuksiinsa nähden luullut heidän ottelevan ja perinpohjin tappelevan, syövän suuhunsa toinen toisensa, niin ettei saapastakaan olisi jälelle jäänyt, olisi heidän kerrankin luullut lakaisevan puhtaaksi tämän maan, niin ettei vilppi, eikä ahneus, eikä tyhmyys olisi siitä kasvanut kastelemallakaan enää! Kas silloin siinä olisi järkeä ollut! Vaan ei ole tämä hoppu hyväksi, eikä kiire kunniaksi. Uutta sotaa se tietää. Onpa se rauha! Pirun koukku se on, jolla asiat sotketaan, jolla toisten rehelliset rahat pois vedetään. Siellä ovat nyt minun omani, siellä koko voittoni, siellä huitelee se iloisena maailmalla, ja otapas hiiri hännästä kiinni. Ei, ei, siihen kilpajuoksuun ei ruumiini enää kuonnu. — Toteenpa meni minun elämäni —! (Pyyhkii silmiään.)
ANNA: Itke, itke, se helpottaa. Mutta tulkoon tuohon paikkaan se ihminen, joka voi todistaa, että ihmisessä on kunnon paikkaa enää kämmenen leveydeltä.
JAAKKO (tulee sisään): Mitä äiti itkee? Niiden osakkeiden tähdenkö? Ja minä kun sain niille jo ostajan.
KATARIINA: Saitko? Sinä kultapoika! Saanko omani takaisin?