EEDIT (syöksähtäen kyökistä huutaa liioitellen tuskaa): Haa rahaa, aina rahaa, siitä aina on kysymys! Rahanvalta, se rahanvalta, hulluiksi se ihmiset tekee!
ALIINA tulee kyökistä pyyhkimään pölyjä.
EEDIT (ottaa poveltansa nenäliinan, jonka nurkasta kaivaa rahan, viskaa sen pöydälle): Ota, ota nyt sitten tuo viimeinen hätävararaha, jota olen säästänyt viimeisen tuskan varalle kuin omaa kunniaani, ota, ota se nyt ja vie, vie vain kaikki!
ALIINA: Saa kai minun puolestani rouvalle jäädä sekä raha että kunnia nykäisemättä vaikka viimeiseen tuomiopäivään saakka.
EEDIT (lauhtuen): No, menehän sitten kun joudat ja ota sata grammaa kahvia lisäksi ja pieni purkki hunajaa. Niin, miksi et voinut sitä sokeria siltä puotilaiselta pyytää, vaikka tiesit tämän minun syntymäpäiväni.
ALIINA: Ei hän uskalla antaa enää sokeria, olivat sakottaneet liikettä elintarvelain rikkomisesta.
EEDIT: Elintarvelain rikkomisesta! Ne lait kun ovatkin sitä varten, että niitä rikottaisiin. Kun ei riko, ei rakasta. Hän ei rakasta sinua, siinä se.
ALIINA: Eikö rakasta? Tietysti rakastaa, jos rakastaa annettaisiin.
EEDIT: Enkö pyytänyt sinua, että pidä häntä lämpimänä tämä sodanaika?
ALIINA: Että sitten itsekin erehdyn luulemaan, että siinä se on omani! Ei kiitos! Sokerin tähden se on liikaa. Rahojen tähden jos mitä kuvitteleisi ja kuvituttaisi toisella, se olisi toista.