— Enhän minä ole niitä kaikkia niin syvällisesti ajatellutkaan.
— Et, vaan näitä asioita pitää niin syvällisesti ajatella. Vaan eihän Amalia näistä mitään tiedä, Amalia kun ei ole ollut miehellä. Näes, pappakin voi olla kavaljeeri niille, jotka niin tahtovat, vaan minulle ei, sanon, että minulle ei.
— Minullekos ruustinna taas tarkoittaa?
— Enhän minä Amaliasta ole sanaakaan sanonut. Se Amalia aina. Itsestänihän minä vain puhun. Se oli helluntain pyhinä, kun meidät yhteen vietiin. Kuukauden olin jo pappaa tuntenut ja kuitenkin istuin kolme yötä vaate päällä kyökkikamarin nurkassa ja itkin. Vasta kun kuulin, miten hartaasti pappa rukoili ääneen Jumalaa polvillaan toisen huoneen lattialla, selvisi minulle elämäni arvoitus.
— Ei ne monet nykyään enää itke.
— Ei ne itke. Kevytmielisesti mennään vähän tuttavuuden perustuksella ja niin edespäin. Etenkin suuressa maailmassa. Ai, ai, Amalia, niiden elämää siellä. Amalia ei uskoisi, jos kertoisin.
— Sanoi minulle suntion emäntä, että ne sanomalehtien kautta kuuluvat siellä kaikki kauppansa valittelevan, eikä ne puhemiehiä eikä vihkimistäkään kuulu kansat siellä käyttävän. Ja vihkimättömät vaimot kuuluvat vain vaunuissa ajelevan kuin mitkäkin riikinkukot pyrstöt pörröllään. Lieneekö totta, mitä panetteli?
— Totta on, totta, mitä niistä salaamaan. Tietää ja tuta ne kaikki pitää, niinkuin pappa niin kauniisti viime sunnuntaina kirkossa saarnasi. Sillä sitäkö varten Luoja minulle järjen loi, etten ihmettelisi, silmät ja korvat, etten näkisi ja kuulisi, ja kaikki armolahjansa, etten Hänen töitänsä tutkisteleisi ja havaitseisi, mikä on se maailma, jossa Hän minun kuormaani kantaa sallii? Panitko vahvasti kahvijauhoja pannuun?
— Panin vahvanlaisesti. Sanoi se suntion emäntä, että ruustinnakin samaa synnillisyyttä suosii, eivät kulkeneet ennen pappilan neitsyet kaupunkilaiskankaissa eivätkä istuneet vaunuissa taloisilla taipalilla.
— Siinä sen kuulet. Vai vaunuissa, kun on nuo vanhat trillat, joissa nyt ovat vähän viiluutelleet itseänsä. Oppimaton ihmisraukka. Mutta olenko minä pyrkinyt hänen tuomarikseen, vaikka hänen synnillisen elämäkertansa tunnen? Kun on saanut oppia ja nähdä, ajattelee jo toisin: Olenko minä itse niin hyvä, että minä joka hetki Herralle kelpaisin? Mistä minä tiedän, miltä minä näytän Sen edessä, joka kaikki näkee ja kaikki tietää? Olenko paljon puhtaampi, joskin puhtaudessa olen elämäni elänyt, olenko virhitön silti, joskaan ihmissilmällä en elämästäni virhiä löydä? Tosin silti tuomittava on kaikkinaista pahaa. Ja papalle minun aina täytyy sanoa tuosta, että tuomitse sinä, pappa rakas, kaikkea kuin ihmisestä on, sinulle se kuuluu seurakunnan paimenena ja papillisen arvosi edustajana.