"Paljonko tämä kihloja antoi?"

"Antoi kaksikymmentä markkaa. Niin ne siellä meidän puolella, pienemmistä taloista. Se oli näet tarkka tämä Iivana Kuparinen. Olisihan siitä talosta viisikymmentä hyvin kannattanut antaa. Antavathan ne toki vihkivaatteetkin, vaan ei tämä. Ja sitten piti minun anopille siitä hyvästä laittaa paita, hame, nuttu ja esiliina ja villalangoilla oikein kudoin sen esiliinan ja leveän tein. Kaikki tein hyvät, uhallakin, ja niihin se kaksikymmentä melkein kuluikin. Ja vaatetta vein siihen taloon kuin vihollisen leiriin, olisi iäkseni riittänyt. Oli sata paitaa, hyvää alaspaitaa, niin vahvoja, että itsestänsä vaikka olisivat seisseet, jos pystyyn olisi pannut, oli viisikymmentä hametta, kaksikymmentä huivia, kuusikymmentä nuttua ja viisi nenäliinaa. Kävivät ihmettelemässä koko kylän naiset, kun orsille ne ripustin. Ja hyviä villapeitteitä oli minulla neljä, niin paksuja, ettei niitä kukaan talvellakaan voinut pitää. Sinne jäivät taloa rikastuttamaan, anopille jäivät kaikki kutomani. Kaksi paitaa sain ja kengät, kun talosta läksin, siinä kolmen vuoden palkka."

"Siitä kotoasi hennoit lähteä?"

"Hennoin, kun mies kuoli. Mikä koti se oli? Mitä minä vierasta taloa työlläni rikastuttamaan, ajattelin. Olisivathan ne pitäneet, vaan ei pennin palkkaa. Teenpä työtä vennon vieraissa ennen, ajattelin. Näen pennin joskus, onpa oma vapaus mennä ja tulla. Minun luontoni on sellainen, ettei se ainaista ahdistustakaan siedä."

"Hyvähän se oli talo?"

"Hyvä. Vaan mitä minä sen hyvyydestä. Minulla kun oli aivan omassa itsessäni, en kotiutunut siihen. Oma mieskin on vieras, vaikka sen kanssa kymmeniä vuosia yhdessä eläisit. Ei se koti sillä kodiksi tule, että yhdessä jonkun kanssa asut. Rakkaus kun puuttuu, puuttuu kaikki."

"Et rakastanut?"

"En. Minulla oli sulhanen ennen menoani, se oli köyhä, se oli juoppo, se oli nikkari vain. Ei sillä ollut taloa, ei muuta, mutta sydäntä sillä oli. Siinä oli mies minun mieleiseni. Teki se vaikka mitä, oikein se minusta teki. Vihkirahojakin se oli säästänyt sataan ja ne minulle toi, vaikka oli juoppo. Ja vielä viikkoa ennen vihkimistä olisi se Kupariselle sen kihlarahat ja kulut maksanut, vaan minä sanoin, että antaa olla, mikä on puhuttu, on puhuttu. 'Vaan olethan sinä minullekin luvannut', sanoi se. 'Olen', sanoin minä, 'olen luvannut, en sitä kiellä. Ja sanani kokoinen olisin ollutkin, jos sinäkin olisit pitänyt sanasi olla maistamatta.' Eikä hän siihen mitään tainnut vastata, sillä syytä oli hänessä siinä suhteessa. Hän itki vain, kun näki, että minä olin mennyttä. Ja itkin minäkin, sillä minä rakastin häntä ja olisin hänet ottanut. Olisin ottanut, vaikka juoppokin oli. Olisin hoitanut sitä sittenkin. Vaan sisareni ei antanut, sanoi, että talon vastuksiksi joudutte, kun perhettä tulee. Ja oikein se oli, niin sitä olisi voinut joutuakin, näin sen. Ja kun hänellä oli järkisyyt kieltää, taivuin minä ja otin toisen. Vaikeata se oli, minä itkin itsekseni ne vuodet siellä vieraissa ollessani enkä kotiutunut sinne koskaan. Kun vasten mieltä mennään, ei hyväkään hyvälle tunnu. Kun kelle ei ole luotu, sen vierellä kaipaa. Ei sitä hyviä oloja kaipaa, ei miehen hyvyyttä, rakkautta sitä kaipaa, ilman sitä tuntuu kuin ei kotia olisi missään."

UNTAKO LIENEE

"Eihän ne Kolehmaiset mitä rikkaita ole. Pienihän se on se talokin siinä."