"'Oltava on', sanoi Matti.
"Ja ollut se onkin.
"'Mikä ihme se sinut siihen eteen silloin viskasikin ja mikä ihme se sinulla sen kymmenmarkkasen silloin annatti', utelin sitten Matilta.
"'Mikä, etkö sitä tiedä? Nätti kun olet ja punaiset posket', sanoi se vain.
"Olisipa niitä sitten Anttikin saattanut katsella, niitä poskia, ajattelin, vaan en sanonut.
"No, minä nyt olisin yhden Antin sitten jo unohtanutkin kuka ties, mutta eikös se tule syksyllä kaupunkiin, niinkuin oli sanonutkin. Meille siihen vielä tulee, minä olen siinä kotosalla hellan kupeella sian potaatteja survomassa, se oli meillä oma sika jo silloin. Niin eikös ilmaannu siihen ja sano:
"'Tulinpa Viiaa perimään, jotta sanani pituinen olisin, vaan ovat tainneet jo toiset perijät käydä?'
"'Toiset', sanoin, 'toisetpa ovat käyneet'. Ja vihlaisi niin pahasti sydäntäni, se kun se Antti, sen minä aina tunsin, oli ikäänkuin minua varten luotu.
"No, pyyhin potaatista käteni ja lyötiin kättä.
"'Antti istuu, ryypätään nyt kahvit', sanon. 'Ei nyt siltä vihoja kanneta.'