ELLI (kahdenvaiheilla, leppyykö vai ei): Niinkö sinä hänellekin sanot. Rakas hän mahtaa sinusta ollakin. Onhan hän nuori, onhan hänellä kiiltokengät, onhan hänellä lantioviiva. — Ei, ei, en luullut elämää näin kammottavan kurjaksi —
JUSSI: Elli, minä tunnustan vikani.
ELLI: Vai tunnustat sinä vikasi. (Ivallisesti.) No, eihän sellainen ole vika eikä mikään. Ainahan sellainen pienillä neularahoilla kuitataan. Ehkä nytkin hyödyn neularahat edes.
JUSSI (keksien): Suo anteeksi, etten huomannut — (ottaa lompakkonsa) — että tässä yhteydessä muistan. Sinä tietysti tarvitset (ojentaa rahoja).
ELLI: Ei kiitos. Säästä ne vain uudelle vaimollesi.
JUSSI (pannen rahat pöydälle): Panen ne tähän.
ELLI: Elä minua varten. Maksa sitten virallisia teitä, kun ero on tapahtunut. En koske niihin.
JUSSI: Jos kuitenkin koskisit.
ELLI: En koske. Koska niin kalliiksi tulen, koska katunainen tulee halvemmaksi. Vaikka kyllä ansaitseisin ne. Tässä hoidan talouttasi, katson, että mieliruokiasi saat. Eikö ole ollut nytkin kotletteja melkein jokikinen päivä? Ja sittenkin sinusta kotirakkaus ei riitä. Minä en riitä. Jokainen katunainen, jokainen lantioviiva korvaa minut.
JUSSI: Niin korvaakin, kun olet tuollainen.