ELLI: En tuomitse sinua, eikö se riitä? Ymmärrän, ettet tunteillesi taida mitään. Et siis ole syyllinen. Ja siksi juuri on minun väistyttävä. — Vaan minne, minne minä menen! Kotia ei ole missään. Kaikki on minulta viety, olen kuin kerjäläinen, joka turhaan etsii paikkaa, mihin päänsä kallistaisi.
JUSSI: Rakas Elli, sano, millä voin sinulle vakuuttaa.
ELLI: Sanoin jo, et millään.
JUSSI: Sana ei auta, teko ei auta?
ELLI: En luota sanaan, en luota tekoon. Teot valehtelevat kuten sanatkin.
JUSSI (tuskissaan): Mutta sinuahan minä rakastan —
ELLI (heikkona): Et, et —
JUSSI (tarttuen häneen melkein raivoisasti): Sinun pitää rakastaa minua vieläkin, Elli, sinun pitää rakastaa minua, sinä et saa jättää minua, kuuletko. Sinä teet minut hulluksi. Sinun hulluutesi tarttuu, kuule, sinä olet minun — minä rusennan sinut kuoliaaksi, minä tukahdutan sinut — ah — sinä, sinä —
ELLI (joka on taistellut alussa vastaan, antautuu): Jussi, Jussi rakas.
JUSSI: Elli, oma vaimo.