"Herman, pane pois."
"Minnekä? Maailman äärille sinut kantaisin, tahdotko?"
"Siellä mitä lienee, minkälaista", hän naurahti. "Sinä et tiedäkään."
Hänen äänensä helisi.
"Tiedän, siellähän aina asunkin."
"Ja sieltä lennät aina minun luokseni."
"Niin, kun siellä ei ole sellaisia kuin sinä. Siellä on toisenlaista. Ne maat siellä eivät ole elämistä varten, ei siellä ole ihmisiä, ei elämää, ei luontoa, ei mitään. Kaikki on sulanut siellä samaksi äärettömyydeksi, vajonnut olemattomaksi iäisyyden äänettömässä huminassa. Siellä, siellä ei ole mikään mitään."
Herman kuunteli omaa ääntänsä. Sitten naurahti hän:
"Uskothan minua, Aliina?"
"Oma rakkaani, ketä minä sitten uskoisin — mutta eikö siellä ole mitään?"