Yön pimeä levisi hyväillen, pehmeänä maan yli. Heitä varten.
II
Aurinko paistoi kirkkaana seinälle, kun Herman raotti silmäluomiansa.
Hän muisti, missä hän oli, ja suu vetäytyi hymyyn.
Hän käänsi hiukan päätänsä. Aliina lepäsi vielä täydessä unessa, kasvot puoliksi tyynyyn hautautuneina. Auringon säteet särkyivät hänen hiuksiinsa, jotka sekavina välähtelivät tyynylle. Herman otti suortuvan ja kiersi sitä sormiensa ympäri. Se oli kevyttä ja hienoa kuin silkki. Hän katseli Aliinan kasvoja, hänen ihonsa tuoretta väriä, katseli silmäluomien varmaa kaarta.
"Mitähän lienee liikkunut tuon otsan takana?"
"Eipä paljoakaan, ja mitä se sitten haittasi."
Mutta kuinka hänen suunsa oli raollaan. Sehän se teki sen ilmeettömän vaikutuksen.
Hän painoi huulensa Aliinan suulle. Aliina kiersi paljaan käsivarren hänen kaulallensa.
"Nuku vielä, nuku."