"Kun sinä tahdot, menen toki — menen ja juon, sillä kerran sitä vain
Augusta Aurell miehelle menee —"
"Menee, sinäpä sen sanoit. Menee. Oletko sinä antanut kodin? Sano, mitä sinä olet antanut. — Paheita vain."
Hän katui samassa, että tuli niin sanoneeksi.
"Mies — sellainen — ha-ha-ha-haa, — on sekin Augusta Aurellin mies. — Niskasta ja käynnistä, sanoit sinä ennen, jo miehen tuntee. Tunsitko nyt, Augusta, tunsitko miehen — — noo, kunnollinen sen olla pitää — sileäpäinen — tekopyhä — Onko se rehellinen, onko se ihminen — — Augusta, sinä Augusta, oma tyttöni, miksi sinä niin — että sinä ilman rakkautta?"
Augusta painoi kädellä sydänalaansa. Kasvot olivat vaaleat ja kivettyneet.
Mutta avonaisena tunki hänen katseensa isän silmiin.
Isä tuli tajuihinsa.
Ja Augustasta tuntui, kuin hän yhtäkkiä olisi nähnyt isän sisimpään, siihen, joka heillä oli niin samanlainen.
"Isä", sanoi hän hiljaa, "isä."
"Ei niin — elä minulle niin."