* * * * *
"Voi, voi, nyt se jo meni — olisin tuolle kättä antanut ja hyvästit sanonut, vaan kun ei enää katsonutkaan — — tuolla se nyt menee, voi, voi, eihän tuo raukka enää astumaan kykene, mennä köntystää, mennä köntystää, voi, voi, ja sille tielleen se uppoo —"
LOVISA ÖHMAN
Oli lauantai-ilta niinkuin silloinkin. Kuinkas kauan siitä olikaan?
Niin, yli kolmekymmentä vuotta.
Neiti Lovisa Öhman asui pienessä ullakkokamarissaan silloin niinkuin nytkin. Se vain, että äiti ja isä silloin vielä elivät ja asuivat alakerran huoneissa, nyt olivat ne kolme huonetta samoin kuin puutarhakin vuokratut vieraille, ja se vain, että silloin oli ihana auringonpaiste ja kukat tuoksusivat ihanammin kuin koskaan ennen. Nyt ei hänellä ollut ainoatakaan kukkaa ja päivä oli pilvinen ja raskas.
Mutta se oli Ernstin päivä. Joka lauantai oli Ernstin päivä.
Kuinkas kauan siitä olikaan? Niin, yli kolmekymmentä vuotta.
Kuinka aika kuluu.
Silloin oli Ernst serkku nuori luutnantti ja hän — hänellä oli päällään valkea hame, rinnassa kaksi ruusua ja kaulassa oli hänellä sininen silkki.
He eivät olleet köyhiä silloin, kun isäkin vielä eli. Nyt ei hänen tarvinnut sitä muistoissaan hävetä. Kuinka hän kiitti siitä Jumalaa.