"Niin pitkän matkan."
Pitkän. Sanoiko hän pitkän? Minusta se ei ollut pitkä. Ei mikään matka olisi minusta pitkä. Saadakseni häntä nähdä — vain syrjästä nähdä. Palatakseni jälleen takaisin ja kaivatakseni entistä enemmän.
Ja täällä kotona ei enää jaksanut. Elämä täällä oli sairasta. Yötä päivää häntä ajattelin. Kaipasin hänen hyvyyttänsä, kaipasin niitä sanoja, joita hän ei koskaan sanonut, kaipasin sitä lämpöä, joka elämän hedelmöittää ja sille sisällön antaa.
Ei, hän ei sitä tiennyt.
Tunsin siinä seisoessa hänen katseensa poskellani, kaulallani, se olisi tahtonut tunkeutua syvemmälle, varmaan nähdäkseen, olinko onnellinen.
Minä naurahdin, vaikkei olisi tarvinnut. Pelkäsin, että hän seuraisi ajatuksiani.
"Ja miehenne, kuinka hän jaksaa?"
"Kiitos, voi hyvin."
On monta kysymystä, joka on tehnyt minulle pahaa, tavallista sanaa, joka on koskenut minuun, katsetta, joka on loukannut minua, ja kun minä niitä muistan, säpsähdän kuin piiskan iskun saanut.
Sattui eräs tuttava silloin kulkemaan ohitsemme.