JAAKKO. No, entäs minulle? Sattuvan sen tulee olla, muuten —
ALMA. Sinä olet herttaisin poika maailmassa! Oma sydänkäpyseni — (nauravat).
ANNA (kantaa lautasia). Hohhoo! onpa täällä lystiä! Minulleko nauretaan? —
JAAKKO (Annan sisään tullessa työntää Alman sylistänsä pois). Onhan meillä nuorilla nauramista. Kaikki tuntuu huvittavalta —
ANNA. Meidän talossamme vietetään hiljaista, kristillistä elämätä. Ei täällä mitään nauramista, eikä naurettavaa, pilkkaamista, eikä pilkattavaa ole!
JAAKKO (Almalle). Nyt siis olet kotonasi. Pukeudu hiukan viileämpään pukuun ja sitten kahvit juotuamme menemme kävelemään. Tahdon näyttää sinulle kaikki paikat, läävät ja tallit. Minä pistäyn katsomassa lempi oriini jalkaa. Äiti, saata nyt Alma huoneesensa. (Menee peräovesta; heittävät lentomuiskut toisilleen salaa).
ANNA. Löytää tässä palatsissa sinne tien itsekin, jos tahtoo. Suoraan ensin, sitten vasemmalle, sitten peräovelle: siinä on kamari, jos se kelpaa.
ALMA. Kiitoksia! kyllä löydän.
ANNA (päästää avaimia esiliinastansa; paiskaa avainkimpun pöydälle). Tuossa on talon jyväaitan avaimet, kellariin ja maitokammioon pidetään lukon takana; niitä ei tarvis esiliinaan —
ALMA (laskee ystävällisesti avaimet Annan käteen). Ei suinkaan, pitäkäätte vain avaimet!