Nytkin kunnioitti hän itseään, siten että hän asetti ihmisen kuolevaisempaan tuskaan, siitä kuinka hänen jäsenien ja henkensä kanssa piti käymän.
Käsiä taputettiin, huudettiin hyvin, oltiin mieltyneenä, ja nyt piti Sigridin lopettaman esiintulonsa, siten että hän seisoi yhdellä jalalla kumpaisenkin hevosen selässä, jotka juoksivat täyttä karkua.
Myös tämä täytettiin katselioitten mielihyväksi.
Sigrid seisoi oikoisena hänen olkapäällänsä, käsivarret ristissä rinnalla; mutta hän seisoi siinä ainoastaan muutaman hetken; sillä toinen hevosista kompastui yhdeltä jalaltaan ja Sigrid toverinensa putosivat alas.
Toveri putosi maan päälle, mutta tyttö, jolla oli ollut korkeampi sija, heittäytyi barrieria kohti, jonka läheisyydessä vapaaherratar ja minä istuimme.
Katselijat huusivat tuskahuutoa ja toiset keinottelijat tulivat sisään ylösnostaakseen tyttöraukkaa.
Hän oli kuollut, hänen päänsä oli musertunut.
Syvimmillä ja itaraisemmmilla tunteilta käännyin vapaaherrattareen ja kuiskasin:
— Teidän lapsenne on arvoltaan kuollut, kas tuossa he kantavat Sigridin ruumista. Nyt saatatten olla mieltynyt ja tyven, sillä hänellä haudataan teidän häpeänne.
Vapaaherratar tirkisti minuun, kelmeni ja nousi ylös mennäkseen pois; mutta hoiperteli ja putosi tainnuksissa takaisin paikalleen.