— Nämät rahat on isä antanut minulle, lahjoittaakseni sinulle.
Elsa pisti sormet suuhunsa, niinkuin hän aina teki, hämmästyttyään ja kurkisti tukkansa aita suuria hopearuplia. Sittenkun hän hetkisen oli niitä katsellut, lykkäsi hän äkkinäisellä liikutuksella pois Ollen käden, sanoen itkeväisellä äänellä:
— Ei Elsa välitä kolikoistasi, hän tahtoo vaan lintusi!
Olle koetti koreilla puheilla ja esittelemisillä houkutella häntä että se olisi parempi jos hän ottaisi rahat, mutta Elsa, luonnon lapsi, tottunut omia oikkujaan tottelemaan, ei tahtonut kuulla sitä korvillaan.
Nyt kääntyi poika Yrjöön ja pyysi häntä ottamaan ja piilottamaan rahat
Elsalle, mutta Yrjö vastasi;
— Ei, kiitoksia, sillä en ole auttanut sinua selkäsaunasta, saadakseni tyttärelleni siitä palkintoa. Elsa huomaa kyllä sen niin olevan kun pitääkin, ettei ottaa vastaan niitä rahoja. Mene sinä Olle, sanoen terveisiä Iso-Svennille, etten minä olekaan niin köyhä, että tarvitsisin lahjoja häneltä.
Olle meni surullisena Sysi-Yrjöltä. Se kiusasi häntä ettei Elsa huolinut hänen hopeastaan. Ei hän voinut tyytyä siihen että olla valassa sille köyhälle Yrjölle. Pojan ylpeyden oli vaikea tätä sulata.
Kun hän oli vähän matkaa tietä kulkenut, poistuivat kuittenkin nämät ajatukset hänestä muistaessaan että Elsa tahtoi linnun.
* * * * *
Ehtoolla juhannusaattona seisoi Sysi-Yrjön tupa tohisemassa metsässä siistinä ja hienona, havutetulla laattialla ja lehdillä ympäröityillä seinillä.