— Vallan, ja hän vaurustui niin että on oikeen lysti katsella häntä, vastasi ääni, joka kuului olevan vanhanpuolisen naisen.
— Herra Jumala, Annika, kuinka puhut; eikö se olisi ollut parempi jos lapsi olisi kuollut, Silloin olisi kaikki ollut unohdettu ja minä päässyt ilmitulon pölöön.
— Hyvä pikku kultaseni, älkäät itkekö. Lapsi on sisään ostettu lastenkotoon ja sieltä viety maalle. Tässä on hänen nimensä ja numero.
— Mitäs luulet minun sillä tekevän?
— No niin, tallettakaa paperi, voisi tapahtua tulevaisuudessa että neiti tahtoisi tehdä hänelle jotakin, raukka paralle.
— Minä, tehdä hänelle jotakin; mahdotonta. Minä antaisin sillä aihetta kuiskutuksiin ja kunniani tulisi auttamatta loukatuksi.
— No, herra minun luojani, eihän neitin tarvitsisi näkyä; minä voisin saada sen tehtäväkseni.
— Sinä, vanha imettäjäni? Etkö usko että, jos jutulla olisi lapsen kanssa tekemistä, kaikki heti arvattaisiin. — Ei, Annikka, tyttö on kuollut meillen, ja paras on hävittää aina nimeen ja numeroon asti.
Minä kuulin että hän rikki repi paperin. Minä kuulin myös amman tekevän muutamia esittelyjä ja koettaa herättää hänen myötätunnetaan vähitellen; mutta silloin rupesi Eeva itkeen ja syyttämään ammaa että hän tahtoisi lykätä häntä häpeesen ja onnettomuuteen; syytöksiä joita ei Annikka kestänyt, vaan lupasi ettei koskaan enään puhua lapsesta.
Tämän vakuutuksen jälkeen poistuivat he.