— Minä tulin Sysi-Yrjön Elsan luota, vastasi Olle ja istui isän viereen.
— En ymmärrä mitä sinun on sen kanssa tekemistä, enkä juuri paljon pidä siitä, jatkoi Sven, kääntäen piippuaan.
Hän ikäänkuin vähän karttoi Ollea, kun siitä oli tullut jo niin oppinut mies ja maksanut isälle niin paljon rahaa.
— Sen tarttee isän sentäänkin tietää, että minä rakastan Elsaa, ja arvelen, että hänestä jonakuna päivänä tulee minulle vaimo, vastasi Olle.
— Ottaisiko Iso-Sven miniäkseen Sysi-Yrjön tyttären! huusi Sven. Ei, me viivymme siinä asiassa. Korkeammalta se täytyy tulla. Ei hän ole nainen herrasmiehelle, ainakaan semmoiselle kun minun poikani on.
— Mitä hän ei ole, voi hänestä tulla, ja nyt se on päätetty minun ja Elsan välillä, että hänestä tulee omani. Minä arvelen, että Ison-Svenin poika on tarpeeksi rikas, että hänen isänsä antaa hänen ottaa vaimokseen, kenenkä hän tahtoo. Ja jos niin vaaditaan, voi isä kyllä antaa miniälleen kasvatuksen, että hän sopii pojallensa. Ei löydy monta isää, jonka rikkaudellaan sopisi tehdä se.
Olle oli koskenut isäänsä hänen heikolta puoleltaan, nimittäin hänen turhamielisyydestään rikkaana ollen. Hänen halunsa näytti, että hän rahoillaan saattaisi tehdä sitä, mitä ei muut pitäjässä voisi tehdä.
Kun oikeen todenmukaisesti oli keskusteltu isän kanssa, tuli Iso-Sven tosiaankin siihen päätökseen, että hän suostui ottamaan Elsan poikansa vaimoksi ja että Iso-Sven itse piti menemän puhumaan Yrjön kanssa. Sven esitteli Yrjölle, että saada lähettää Elsaa kaupunkiin, johonkin oppilaitokseen, jossa hän oppisi kaikellaista, kun maisteri Svensonin vaimon täytyisi osata.
Sysi-Yrjö antoi luonnollisesti myönnytyksensä, kun hän kuuli että Elsa ennen oli antanut sydämensä Ollelle.
Syksyllä piti Elsan jättämän vanhempiensa kodin.