Kalle auttoi aina eteenkinpäin Yrjöä ja ehtoisilla kisaili hän Elsan kanssa; mutta jos hän silloin tuli sanoneeksi, että hän sydämestä rakasti Elsaa, niin vastasi hän:
— Älä puhu semmoisia joutavia minulle. Niin kauvan kuin ei Olle ole antanut minulle takaisin sanaani, en tahdo kuulla senlaatuista puhetta.
Keväällä tuli Olle taasen. Hänen ensimmäinen käyntinsä oli Elsan luo. Hän puhui ystävällisesti ja iloisesti hänen kanssaan ja näytti tyytyväiseltä, kun hän huomasi, että Elsa oli tullut terveeksi ja tyytyväiseksi: mutta ei sanaakaan rakkaudesta kuulunut hänen huuliltaan.
Hän oli ruvennut rakennuttamaan uudistaloa metsään, ei kaukana Yrjön tuvasta. Siitä piti tuleman suviasunto, sanoi hän.
Kun hänen piti syksyllä poislähtemän, tuli hän eräänä aamuna Elsan luo ja pyysi häntä seuraamaan itseään mäelle. Siellä he istahtivat ja Olle sanoi:
— Sano minulle nyt todellisesti, Elsa, kumpaako sinä enemmän rakastat, minua vai Kallea?
— Se on niin erilaatusta kun minä tunnen teistä, vastasi Elsa, punehtuen. — Kalle on minun vertaiseni, menestyy metsässä miilun ääressä ja yksinkertaisuudessa, niinkuin minäkin. Me rakastamme samaa työtä, samaa elämää, ja voimme puhua kaikista näistä toinen toisemme kanssa. Sinä taasen, Olle, olet niin oppinut, et sinä löydä ihanuutta myrskyisessä metsässä, et hauskuutta köyhässä olemisessa ja sen vuoksi olet sinä minusta, niinkuin korkeampi, parempi olento; sinä et ole vertaiseni.
— Enkä siis voi tulla sinulle mieheksi.
— Ei, Elsa kurotti hänelle kätensä, lisäten: mutta niin kauvan kun et sinä pidä kenestäkään toisesta, ei Elsa mene naimiseen.
— Ei niin, Elsa. — Sinä olet vapaa, ja minä olen tästä lähin veljesi, — ja sinä, sinä pidät minut aina paraana ystävänäsi.