Niin, se oli ollut erehdystä tuo hänen uskonsa uuteen elämänaurinkoon, joka muka hänelle alkaisi paistaa uudessa paikassaan. Kuolleen menneisyyden haamu nosti yhä päätään synnyttäen sekasortoa ja riitaa siellä, missä selvyyden ja rauhan olisi pitänyt vallita. Habrecht oli tahtonut saattaa asiat liian hyvälle kannalle, oli osottanut liikaa intoa, tavottanut liian nöyrästi suosiota — se kaikki sekä hänen ahkeruutensa, ankara velvollisuuksiensa täyttäminen ja nuhteeton elämänsä herätti epäluuloja. "Miehellä on varmaankin huono omatunto", sanoivat ihmiset.
"Ymmärrätkö?" kysyi Habrecht. "Kun tuon kuulin, irvisti taas vastaani entisyyden haamu, josta alussa puhuin. Jos olisin menetellyt niin kuin ei minulla olisi ollutkaan mitään hyviä aikeita, jos olisin kulkenut tietäni huolimattomasti ja muiden suosiosta välittämättä … vaan turhaa sittekin! He ovat siellä vielä innokkaampia tsekkiläisiä kuin täällä, saksalainen nimeni heitä harmitti. He luulivat minua saksalaismieliseksi, minua jonka mielestä maapallo on kaiken kurjuuden tyyssija ja jokainen ihminen enemmän tai vähemmän kovien kokemuksien alainen! Minäkö tekisin erotusta, minäkö sanoisin: huolehdin enemmän niiden onnesta, jotka ovat syntyneet virran tällä puolen, kuin niistä, jotka ovat nähneet päivän valon sen tuolla puolella… Ei ole kuin yksi kansallisuus, yksi ainoa, joka muita johtaa ja valistaa, s.o. kaikki kunnon ihmiset — olisin ylpeä jos kuuluisin niihin… Mitä muiden kansallisuusylpeyteen tulee" — hän tarttui päähänsä nauraen — "niin se on tämän vuosisadan narrimaista hullutusta."
"Se on minun mielipiteeni… Ellei teitä miellytä nimeni", sanoin heille, "niin nimittäkää minua vaikka Mampraviksi, minulle se on yhdentekevää. Mutta juuri sen kautta, että olin valmis tässäkin asiassa mukautumaan, pilasin asiani kokonaan. Nyt olin heidän mielestään jonkunlainen vakooja, joka tahtoi heitä pettää, jumala ties missä tarkotuksessa. Kohtasin vastuksia joka askeleella. Lopulta en enää saanut rahallani leipää leipurilta enkä ruokatavarakauppiaalta ainoatakaan omenaa. Oi, ne ihmiset! Heitä pitäisi rakastaa — ja niin tahtoisin tehdäkkin — mutta se ajatus monesti suorastaan puistattaa."
Muisto noista viimeisistä kokemuksistaan masensi hänet hetkiseksi. Mutta pian hän jälleen voitti kukistumattoman vilkkautensa, puhe alkoi uudestaan pulputa, ja kerran vauhtiin joutuneena hän unohti tykkänään kuulijansa käsityskyvynkin. Pavelin oli, huolimatta osanotostaan vanhan ystävänsä kertomuksiin, hyvin vaikea niitä ymmärtää.
Habrechtin viimeinen koetus oli ollut katkera, mutta lyhyt. Muuan ystävä, entinen koulutoveri, jonka kanssa hän oli vuosien kuluessa ylläpitänyt jonkinlaista yhteyttä, ilmautui eräänä päivänä pelastajana hänen luokseen. Molempien miesten kohtalossa oli jonkinlaista yhtäläisyyttä; se oli heidän mielenlaatunsa yhdenlaisuus, joka oli säilyttänyt heidän sisällisen yhteytensä vuosikausien erosta huolimatta. He päättivät jälleennäkemisensä ensi hetkenä jatkaa elämäntaistelua rinnakkain. Valitsemalleen taistelukentälle lähtemiseen tarvittavat varat hankki ystävä ja ystävän ystävät. He elivät Amerikassa varakkaina ja kunnioitettuina ja kuuluivat erään "siveysseuran" innokkaimpiin apostoleihin, seuran jonka tarkotuksena oli siveellisen kulttuurin levittäminen ja joka päivä päivältä voitti yhä suurempaa tunnustusta ja vaikutusvaltaa.
"He nimittävät itseään siveysopin pohjalle perustetun uskonnon tunnustajiksi", huudahti Habrecht. "Minä sanon heitä pyhimmän tulen virittäjiksi ja vaalijoiksi, mikä milloinkaan on maailmassa palanut ja jonka valon tarkotuksena on luoda inhimillisen yhteiskunnan kasvoille jalo, tähän saakka tuntematon ilon heijastus… Tuon sanoman olen saanut eräästä kirjasta, kirjasta jonka vertaista ei ole vielä kirjotettu… Oi rakas ihmislapsi! Se on ihmekirja ja on minun sydämessäni miltei anastanut sen sijan, mikä kerran oli eräällä toisella kirjalla, jota sinä, narri, sanoit loitsukirjaksi… Minä seuraan kutsumusta, menen sinne etsimään jotakin, jonka olen kadottanut: yhteyttä haudan tuolla puolen olevain kanssa. Jompaakumpaa me ihmisraukat tarvitsemme — joko jonkunlaisen menestyksen täällä maailmassa taikka jonkunlaisen pohjan kärsimyksillemme, muuten tulemme surumielisiksi ja se on arvotonta jalolle luonteelle."
Tässä hänet keskeytti Pavel ensimäisen kerran: "Onko surumielisyys arvotonta?"
"Kokonaan arvotonta! Surumielisyys on hiljaisuutta, kuolemaa; iloisuus on vilkkautta, liikettä, elämää." Hän jäi seisomaan pöydän eteen, katsoi tutkivasti Paveliin ja kysyi: "Sinä olet yhä entiselläsi, et ole tullut hilpeämmäksi … millaiset sinun välisi nyt ovat kyläläisiin?"
"Paremmat", vastasi Pavel.
"Sehän on jotakin. Mistä lähtein?"