He eivät tulleet koskaan ajatelleeksi että Pavelin, kyetäkseen suorittamaan kaikki nuo lukemattomat konnantyöt, joista häntä syytettiin, olisi pitänyt olla satakätinen ja tuhatjalkainen. Hän itse pääsi vähitellen asian perille, ja hänen mielessään sikisi rajaton ylenkatse tuota tyhmyyttä kohtaan, joka oli valmis panemaan kaikki hänen syykseen. Hän alkoi käyttää jonkinlaisella nautinnolla hyväkseen jokaista tilaisuutta ärsyttääkseen noita pelkurimaisia ja vihamielisiä kyläläisiä, ja niinkuin muut iloitsevat heille osotetusta kunnioituksesta, niin hän iloitsi heidän vihamielisyydestään. Hän teki mitä suinkin voi yhä vahvistaakseen tuota vihaa, eikä ollut avomielinen edes papille rippituolissa.
Aika kului, kesä läheni loppuaan; jo joutui syyskuun ensimäinen päivä, jota vietettiin suurena kirkkojuhlana. Vielä edellisenä vuonna oli Pavel tunkeutunut ihmisjoukon läpi ja messun aikana polvistunut avojalkaisena ja ryysyisenä talollisten lasten kanssa alttarin eteen. Tänään hän ei edes astunut kirkkoon, vaan pysyttäytyi sen ulkopuolella kuin kerjäläiset ja kulkurit, joiden joukkoon hän pukunsakin puolesta hyvin sopi. Hänen entisvuosina liian pitkä, vihreä takkinsa ulottui nyt ainoastaan vyötäisiin ja oli suurine ja pienine paikkatilkkuineen oivallinen mallikokoelma Virgilovan vanhoista vaatteista. Paljas rinta paistoi karkean paidan aukeamasta ja likaisenharmaat, kutistuneet pellavahousut olivat vedetyt niin korkealle polvien yläpuolelle, kuin olisi niiden omistaja juuri aikonut kahlata puron yli.
Pavel seisoi nojaten pappilan puutarhanaitaan, käsivarsi koholla sivulletaivutetun pään yli ja seurasi välinpitämättömin katsein kirkkoväen ohikulkua. Siinä tuli ryhmä poikia ja tyttöjä; viimemainitut menivät suoraan kirkkoon, edelliset jäivät seisomaan tien viereen pystytetyn markkinakojun luo, tarkastaen sen tavaroita yhteensoittoa odottaessaan. Muuan heistä, nuori pienenläntä mies, jolla oli rumat, litteät kasvot, oli muita huomattavampi pöyhkeän käytöksensä vuoksi. Hänellä oli hienot vaatteet puoleksi kaupunkilaiskuosia ja hänen mustaan takkiinsa oli paljaasta hyvinvoipaisuudesta käytetty niin paljon kangasta, että se pullotti edestä kuin tynnyri ja muodosti taakse komean kissanköyryn. Toiset pojat kohtelivat kyläkeikaria huomaavasti ja koettivat pienestä pilanteonhalusta huolimatta pysytellä hänen kanssaan hyvissä väleissä. Olihan se luonnollistakin. Hänhän oli Peter, kunnanesimiehen ainoa poika, seudun suurimman ja vankimman talonpoikaistalon perillinen.
Jo kuului ensimäinen kellonsoitto; väkeä ei enää kulkenut kirkkoon suurissa laumoissa, ainoastaan jotkut myöhästyneet riensivät kiireistä vauhtia kylätietä myöten. — Aivan viimeisenä ja yksin läheni Vinska, vetäen pian puoleensa Peteriä ympäröivän joukon huomion.
"Hei vaan!" huudahti joku. "Onpas Vinska tänään korea! — Miten muhkea huivi hänellä on! — Totta toisen kerran, eikö se olekkin silkkiä! — Ja sillä on päällään ainakin kuusi hametta! — Ja miten häveliään näköinen se on — oo pyhä neitsyt!"
Jokaisella oli hänestä sana sanottavana, joko moite tai moitettakin purevampi mielistely. Ainoastaan Peter vaikeni tähystellen tarkkaavasti muuatta lintua, joka oli Vinskan lähestyessä lähtenyt lentoon pappilan puutarhanportin pylvään päältä. Tyttö häipyi pian kirkonoven luona seisovaan ihmisjoukkoon. Pojat seurasivat jälessä ja Pavel kuuli muutaman sanovan toiselle:
"Haluaisinpa tietää mistä Virgilin tapainen vanha vääräsäärinen ukonkutale on saanut noin kauniin tyttären."
Puhuteltu veti suutaan hymyyn: "Ja minä puolestani", vastasi hän, "haluaisin tietää mistä tuon ukonkutaleen tytär on saanut niin kauniit vaatteet."
Oli kuitenkin yksi, joka ei ollut huomannut noita kauniita vaatteita eikä koko Vinskasta muutakaan kuin hänen jalkansa tai oikeammin saappaansa. — Se oli Pavel. Puoleksi unohtunut, suuren ilon ja katkeran surun muisto oli taas herännyt hänen sielussaan, ja hän muisteli sitä hitaalla, itsepintaisella tavallaan.
Kuu Vinska häntä haukkui, lopetti hän tavallisesti seuraavilla sanoilla: "Ja tyhmä sinä olet, tyhmeliini, tyhmin koko kylässä!" Pitkiin aikoihin eivät nuo sanat olleet vaikuttaneet häneen mitään, vasta viime aikoina olivat ne alkaneet harmittaa ja hänestä tuntui kuin niissä olisi ollut jonkun verran totta. "Tyhmä", mutisi hän raapaisten otsaansa, — "vaan en kuitenkaan niin tyhmä, kuin tuo tytönriekale luulee." Ei kuitenkaan niin tyhmä, että hänen mielestään olisi tykkönään hävinnyt muisto siitä, mitä oli tapahtunut vuosi sitten, ja ettei jo silloin herännyt epäluulo voisi leimahtaa uudelleen kahta voimakkaampana.