"Sanokoon hän sen minullekin, sanokoon; lyön hampaat suustaan ja rutistan hänet mäsäksi!"
"Ei hän sitä sinulle sano, sinua hän pelkää — päästä minut irti, minäkin pelkään; päästä minut, Pavel hyvä!"
"Aha, vai pelkäät; pelkää vaan!" sanoi hän riemuiten — ja lauhtuneena. Leikillään hän kisaili vielä hiukan hänen kanssaan ja päästi sitte tytön äkkiä irti. Pavel sai jalomielisyydestään runsaan palkinnon: Vinska katsoi häneen lempeästi ja nojasi hetkisen päätään hänen olkaansa. Ilon väreet sykäyttivät pojan ruumista, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan ja koetti näyttää välinpitämättömältä.
"Pavel!" sanoi Vinska hetken päästä. "Minulla olisi sinulle muuan pyyntö, aivan pieni vain. Tahdotko sen täyttää? — se ei ole edes vaikeatakaan."
Pojan kasvot synkistyivät: "Niin sinä aina sanot, tiedän sen vanhastaan. Mitähän se nyt olisi?"
"Linnan vanhalla riikinkukolla on vielä pari kaunista sulkaa", sanoi hän; "nykäse ne pois ja tuo minulle."
Hän pyysi niin lapsellisella äänellä, hänen kasvonilmeensä oli niin viaton ja Pavel kokonaan hurmaantunut. Hän ei ollut pyyntöä huomaavinaan, mutisihan vain jotain käsittämätöntä ja työnsi kyynärpäällään tytön hiljaa luotaan. Sitte otti hän ruoskansa tulisijan luota ja meni uittopaikalle kokoomaan hevoset, joiden kanssa aikoi yöpyä laitumella.
Laidun oli eräässä alanteessa kylän vieressä, ei kaukana hautausmaalta, joka muodosti pitkähkön nelikulmion ja ulottui korkean, valkoisen muurin ympäröimänä aina peltojen keskelle. Yö oli lämmin kuin kesällä, kuu paistoi täydeltä terältä ja sen valaisema niitty välkehti kuin tyyni vedenpinta. Hevoset söivät rauhallisesti. Pavel makasi paimenmajassa pitkällään, käsivarret maassa ja kasvot käsien varassa, katsellen holhottejaan. Kunnanesimiehen punainen liinaharja varsa oli ennen ollut hänen lemmikkinsä, mutta siitä asti kun hän vihasi esimiehen poikaa, vihasi hän hänen varsaansakin. Se tuli, vanhaan ystävyyteen vedoten, luottavasti hänen luokseen, pärskytti ystävällisesti ja puhalsi häntä kohti lämpimän hengähdyksen. Kirouksella ja navakalla nyrkiniskulla turpaan vastasi Pavel hänen hyväilyynsä. Varsa väistyi pikemmin ihmetellen kuin pelästyen, Pavelin uhkausten saattamana. Hän olisi tahtonut hävittää maailmasta kaikki, millä oli jotakin yhteyttä hänen kilpailijansa kanssa. Vinskan lupaus ei hänessä herättänyt luottamusta, se oli liian nopeasti annettu ja muistutti liiaksi ärtyisen lapsen tyynnyttämistä.
Hän — tuo tyttö — tahtoo karttaa kaikkea huomiota ja kaikkia juoruja, onpa viime aikoina käyttäytynyt kunniallisesti ja luopunut entisestä ylimielisyydestään ja välinpitämättömyydestään sen suhteen, mitä ihmiset hänestä ajattelevat. Pavelin korvissa kaikui vielä se tuska ja hätä, jolla hän oli huudahtanut: "Meistä ei saa kuulua kylällä, että meille tulee kirjeitä kuritushuoneesta". Hänestä tuntui kuin olisi povellaan oleva kirjelappu polttanut; hän tempasi sen esiin ja rutisti palleroksi käsissään. Miksi pitikään äidin hänelle kirjotella? Eikö hän ollut jo saattanut hänelle aivan tarpeeksi häpeätä? Äiti seisoi hänen ja kaikkien muitten ihmisten välillä. Mutta Vinskan ja hänen väliinsä hän ei saa astua, siksi kallis oli tyttö hänelle nyt… Sisimmässä sydämessään hän uskoi, jopa oli varma, ettei äitinsä ollut syypää siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, ja kuitenkin hän epäselvän vaiston johdattamana koetti uskotella itselleen että voi niinkin olla… Ja kaikista noista häilyvistä epäilyksistä kehittyi varma päätös: en tahdo enää olla missään tekemisissä äidin kanssa. Kirjeen hän repi palasiksi. Viimeisessä palasessa, mikä hänelle käteen jäi, näkyivät vielä sanat: "Äitinne, joka on onnettomin ihminen maailmassa…" "Niin olet", huokasi hän surumielisesti, "ja onneton sinä olit jo ennenkin…" Hänen sielussaan kuvastui äitinsä kookas, vakava ja vaitelias olento. Iltaisin työn, puutteen ja pahoinpitelyn uuvuttamana, aamuisin jälleen väsymättömänä toimessaan. Hän näki itsensä lapsena, hänen rinnallaan, hänen esimerkkinsä rohkaisemana, miltei yhtä hiljaisena ja kärsimyksiin tottuneena kuin äitikin. Hän muisteli monia ankaroita nuhteita ja oikaisuja, ei koskaan sydämellisyyttä … mutta sen sijaan kyllä monta hiljaisen huolenpidon piirrettä, varsinkin jokapäiväisessä leivän jaossa. Suuri kappale molemmille lapsille, pieni itselleen…
Pavel poimi kirjeenpalaset maasta ylös, pani ne yhteen läjään ja katseli niitä hetkisen epätietoisena mitä tehdä. Vihdoin hän vei ne hautausmaalle ja hautasi sinne muurin juurelle, riippaoksaisen saarnin alle.