Hän antoi ovenvartijattarelle viittauksen; tämä riensi avaamaan etehisen ovea. Äänetönnä ja ilman hyvästiä jättämättä astui Pavel ulko-ovea kohti. Silloin kuului äkkiä äänekäs huuto. Milada, joka oli tähän asti seisonut paikaltaan hievahtamatta, katsettaan nostamatta tai hiukan teeskennellysti sivulle painunutta päätään kääntämättä, juoksi nyt veljensä jälkeen. "Odota, tulen kanssasi!" huusi hän, heittäytyi hänen kaulaansa ja suuteli häntä nyyhkyttäen: "Pavel raukka! Pavel raukka!" Ollen aivan suunniltaan tavotteli hän pienillä nyrkeillään nunnia, jotka astuivat hänen luokseen ja koettivat lempeästi häntä rauhottaa. Tyttö raivosi ja tuskaili: "Päästäkää minut! Tahdon mennä hänen kanssaan, koska hän on köyhä, koska hän on varas… Katsokaa, katsokaa! Hän on ryysyinen, hänellä ei ole mitään syömistä; minä tahdon myöskin olla ryysyissä, minäkään en tahdo syödä; en tahdo olla pyhä enkä päästä taivaaseen, jos hän joutuu kadotukseen!"

Tyttö huusi kuin olisi tahtonut keuhkonsa pakahuttaa ja poika, sekä hämmästyen hänen kiihkeyttään että iloiten tuosta odottamattomasta rakkauden purkauksesta, tuijotti sisareensa, häveten, onnellisena — ja aivan neuvottomana, kunnes luostarinsisaret muodostivat tiheän piirin hänen ja Miladan ympärille, irrottivat pienokaisen käsivarret hänen kaulastaan ja nostivat käsistä ja jaloista pidellen tytön ilmaan. Kaikki tapahtui mitä suurimmalla varovaisuudella ja ilman vähintäkään kärsimättömyyden ilmausta. Syvä suru ja sydämellinen osanotto oli ainoa ilme, mikä näkyi hurskaiden sisarten kasvoilla, kun heidän kasvattinsa yhä vielä jatkoi vastustustaan.

"Pavel!" huusi lapsi. "Riistä minut irti, Pavel! Mennään pois, kauvas pois … mennään yhdessä työhön, tiiliä tekemään, niinkuin ennenkin, niinkuin silloin kuin olimme pieniä… Minä tahdon pitää huolta ettet enää varasta. — Riistä minut irti!… Ota minut mukaan!… Älä mene yksin … en näe sinua enää milloinkaan, jos menet yksin pois. — He eivät enää koskaan päästä sinua luokseni … ei milloinkaan!"

Hänen huutonsa loppui käsittämättömiin ääniin ja käheään yskään. Pavel voihki tuskissaan. Pienokaisen avunhuuto viilsi hänen sydäntään ja kuitenkin hän pysyi kyllin kylmäverisenä ajatellakseen: mitä hän pyytää, on mahdotonta; siihen mitä hän uskoo voivansa suorittaa, eivät hänen voimansa riitä. Vihdoin vaikeni tyttö, varmaankin väsymyksestä. Pavel ei voinut häntä nähdä, sillä luostarinsisarten muodostama piiri hänen ja tytön välillä oli vähitellen kasvanut kolmen neljänkertaiseksi. Sisarensa käheän äänen sijasta kuuli hän nyt puhtaan, metallinkirkkaan, joka varotteli ja tyynnytteli, tasaisesti ja vaikuttavasti ja aina yhä hiljemmin… Pavel kuunteli henkeään pidättäen — pienokainen rauhottui. Hän kuuli hänen vain tuon tuostakin huokailevan syvään ja sydämeen koskevasti, ja hänestä tuntui kuin olisi tyttö silloin maininnut hänen nimeään. Silloin hän ei voinut enää kauvemmin itseään pidättää, vaan syöksyi esiin murtaakseen piirin, joka hänet erotti sisarestaan. Hän oli odottanut vastustusta, vaan oi tavannutkaan semmoista; niinkuin asiasta olisi ennakolta sovittu, väistyivät luostarinsisaret syrjään ja hän näki Miladan seisovan edessään, käsi johtajattaren kädessä, kalpeana ja vapisevana, pää kallellaan ja punareunaiset silmät maahan luotuina, silmät, jotka olivat hänen tähtensä punaiset!… Paveliin tarttui miltei vastustamaton halu riistää hänet syliinsä ja paeta hänen kanssaan. Ovi oli auki, pari hyppäystä vain, ja hän olisi saavuttanut vapauden — ja kun hän kerran olisi tuolla ulkona, niin saisivatpa luostarinsisaret juosta hänen jälessään!… Mutta sitte? Mihin hän vie lapsen? Ja vastaus kuului hänen sisästään: kurjuuteen! Hän voitti äkillisen kiusauksensa.

"Astu lähemmäksi", sanoi johtajatar. "Sano sisarellesi jäähyväiset!"

Hän noudatti käskyä ja lisäsi painokkaasti: "Ensi sunnuntaina tulen takaisin!"

Pienokainen puhkesi jälleen kyyneliin ja kuiskasi, katsettaan kohottamatta: "Saako hän tulla?"

"Sitä en voi edeltäkäsin sanoa", vastasi Kunnianarvoisa. "Se ei riipu minusta, vaan sinusta, sinun käytöksestäsi; veljesi saa tulla aina, jos sinä olet hyvä ja tottelevainen etkä" — puhuja pani erikseen painoa tälle sanalle — "etkä ole kärsimätön."

"Hei vaan!" huudahti Pavel iloissaan. Ehdot, joilla hänen ja sisarensa jälleentapaaminen olisi mahdollinen, tuntuivat lohdullisilta. Hän ei ymmärtänyt minkätähden Milada oli surullinen ja pudisti epäilevästi päätään, kun hän sisartaan syleillen ja suudellen lupasi varmasti tulla kahdeksantena päivänä takaisin. Ja kun pienokainen oli viety pois ja hän, totellen ovenvartijattaren kehotusta, oli lähtenyt etehisestä ja seisoi nyt luostarin ulkopuolella, hymyili hän itsekseen. Häntä huvitti typerä tyttö, joka oli elänyt vuosikausia tyytyväisenä hänestä erossa ja joka nyt niin katkerasti suri viikon eroa. Pieni raukka, miten hän rakastaakaan häntä! Hän ei ollut voinut uneksiakaan, että tyttö rakasti häntä niin suuresti! — Kaikki hän olisi jättänyt hänen tähtensä, kauniin talon, jossa asui, hyvät vaatteensa, hyvän ruokansa … jopa varman taivaaseenpääsönkin…

Sen hän palkitsee sisarelleen, ja hän tietää kyllä miten: tulemalla hyväksi! Hänen sydämensä täytti ilo ja ylpeys ja mitä ihanin luottamus; joku erinomainen, käsittämätön tunne täytti hänen sielunsa. Hän ei tutkinut sitä tarkemmin, sehän oli niin uutta ja outoa, sehän oli — onnea. Sen sisällisen ihmeen vaikutuksen alaisena, jota hän nyt tunsi, luuli hän voivansa odottaa ulkonaisiakin ihmeitä. Ja astuessaan hitaasti eteenpäin, muodostui noista epämääräisistä unelmista yhä selvempi vakaumus siitä, että hän kulki suurta kohtalonsa muutosta kohti, että tämä oli ihanamman, paremman elämän salaperäinen alku.