"Hänen laitansa on huonosti, loppu ei ole enää kaukana — vai mitä arvelet?" sanoi toinen.
"Tuskinpa hyvinkään kaukana", vastasi toinen.
Kenen? — Jumalan tähden, kenen loppu ei ole enää kaukana?… Kunnanesimiehenkö?… Pavel muisteli äkkiä tulleensa hiljattain häntä vastaan eikä ensin tunteneensa, niin oli muuttunut. Kunnanesimies on sairas ja kuolee, silloin on Peter oma herransa ja voi naida Vinskan — jos haluaa.
Talonpojat astuivat kapakkaa kohti, Pavel seurasi heitä koettaen kuunnella tarkoin heidän puhettaan, mutta ei erottanut tavuakaan. Ankara kolkutus ja suhina hänen päässään esti ulkoa tulevia ääniä kuulumasta. Ajatus, joka vastikään häntä raivostutti, kadotti kammottavaisuutensa toisen edessä, joka oli yhtä tuskallinen jopa kahta kauheampi, koska se osotti mahdottoman voivan muuttua mahdolliseksi ja näytti hänelle vihattunsa ja rakastettunsa alttarin edessä morsiusseppeleessä, joka ei hänelle enää soveltunut. Sietämätön tuska kouristi hänen sydäntään ja mielessään syntyi julma toivomus: jospa hänen täytyisi sentään jo ennemmin mennä kaivoon!
Hänen edessään hitaasti asteleviin miehiin liittyi toisia, ryhmä jäi joksikin aikaa harvakseen haastellen seisomaan avonaisen kapakanoven ulkopuolelle ja astui sitte ravintolahuoneeseen. Pavel hiipi heidän jälessään etehiseen, kauvemmas hän ei uskaltanut. Huone oli täpösen täynnä väkeä, tanssia ja soittoa ei kuitenkaan kuulunut, sen sijaan pelattiin korttia, tupakoitiin, juotiin ja kiisteltiin. Muutamat pojat tarjosivat tytöilleen paistia ja viiniä. Erään pöydän vieressä istui Arnost postimestarin piian ja rengin välissä ja edessään olutlasi, josta kaikki kolme vuoroin maistelivat. Hoikka itsellispoika oli viime aikoina aika lailla pulskistunut, oli ravitun näköinen ja hyvin puettu, jopa hänellä oli piippukin. Vuosi sitten oli hänellä ollut onni kadottaa kuoleman kautta juopon isänsä, ja siitä lähtien olivat asiat muuttuneet. Hän elätti itsensä ja äitinsä kättensä työllä eikä suvainnut enää vanhuksenkaan jatkavan entistä varastelemistaan. Kun tämä kuitenkin vielä joskus yritti vanhoja konstejaan ja poika tapasi äitinsä moisessa puuhassa, antoi hän hänelle armotta selkään ja vannoi kyllä ajavansa vanhankissan nahkasta rotanpyyntihalun. Nuoruudenaikaisten keppostoveriensa kanssa hän ei antautunut mihinkään tekemisiin eikä olisi koskenut Paveliin edes sormellaan; päinvastoin hän teki tälle silloin tällöin pieniä palveluksia muistellessaan niitä monia lyöntejä, jotka paimenpoika oli hänen tähtensä saanut.
Nähdessään Pavelin tirkistävän ovesta sisään, huomautti hän siitä muillekin ja arveli että tuo raukka oli aina niin nälkäisen näköinen. Pieni seurue nousi ja Arnost maksoi, mutta piteli muuatta takaisinsaamaansa kreutzeriä ilmassa ja heitti sen sitte komeanylhäisesti Pavelille. Tämä sieppasi lentävän rahan kopiksi, piteli sitä hetkisen ilmassa suletussa kädessään ja antoi sitte pudota lattialle.
Arnost kiivastui: "Tyhmeliini, hae se lattialta, hae kreutzeri!" Mutta Pavel pisti kädet taskuunsa. "Hae itse; en tarvitse sinun lanttejasi, minulla on rahaa itsellänikin!" vastasi poika, veti kukkaronsa esille ja heilutti sitä riemuiten, niin että hopeaguldenit helisivät.
"Rahaa! Risamekolla, kerjäläisellä rahaa!" Syntyi yleinen hälinä, monet nousivat istuimiltaan ja ovessa syntyi tungos. Ravintolan renki tarttui Pavelia kaulukseen ja ravisteli lujasti kysyen: "Mistä olet ne ottanut? Mistä? Varas!" Poika voi iloita että takkinsa oli niin hauras että se repesi, kun hän asetti jalkansa rengin jalkoja vastaan ja voimakkaalla nykäyksellä riuhtasi itsensä irti. Jättäen ahdistajansa käteen kappaleen vanhaa takkiaan, juoksi hän ovesta ulos ja portaita alas suojelevaan pimeyteen.
Tuskin ovesta päästyään ja ahdistajansa vielä aivan kintereillään, huusi hän heille: "Mistäkö olen ottanut? — varastanut tietysti!" ja riensi eteenpäin pilkallisesti nauraen ja siten itse johdattaen jälkeensä sadattelevia takaa-ajajiaan, joiden etunenässä oli Arnost.
Hän juoksi kyläkatua ylöspäin sille kadulle, jonka varrella koulutalo sijaitsi. Kulmauksessa hän törmäsi yhteen rauhallisesti edestakaisin astelevan yövartijan kanssa, tuuppasi vanhuksen kumoon kuin kuivan olkikuvon, kompastui itse, ponnahti ylös ja juoksi eteenpäin sillaikaa kun yövartija huudoillaan johti takaa-ajajat jälleen oikealle tolalle. Pakenijalle jäi kuitenkin kylliksi aikaa ennättääkseen koulutalolle. Ovi oli sulkematta, hän astui sisään, sulki oven, työnsi salvan eteen ja nousi portaita opettajan huoneeseen sillaikaa, kun Arnost seuralaisineen jo koputti meluten rakennuksen ulko-ovella.