Hän istuutui.
Hetken syvää äänettömyyttä seurasi tavaton liikahteleminen. Tuoleja
siirrettiin paikoiltaan. Lahtelan isännän kengät narahtivat pahasti.
Pastori nousi levottomasti ja Sandra Holppa viskasi vihaisen katseen
Yli-kylän emännälle.
— Emme siis voi tulla yksimieliseen päätökseen?
— Ei, Riikka sanoi nurkastaan.
— Raukeaako siis varoituksen anto?
— Ei, viskasi Sandra Holppa vastaan.
— Enemmistön äänet ratkaisevat asian, pastori selitti. — Kuka vastustaa varoituksen antamista?
— Minä, tuli taas Riikan puoleisesta nurkasta. Mutta kun hän oli sanonut sen, painui hän nurkkaansa itkemään. Hän muisti rovastin sanoja: jää puhumaan toisten lasten puolesta. Ja hän muisti Mari-tyttöään, joka oli kaukana kodista vieraiden ihmisten keskellä.
— Yksi vastustaa, toiset puolustavat, puheenjohtaja julisti. — Nyt olisi valittava sopivat henkilöt viemään varoitusta perille.
— Eikös puheenjohtaja, Lahtelan isäntä tiedusteli. — Tämähän on papille kuuluvaa.