Hetkittäin oli hänestä tuntunut siltä, että hän sittenkin jaksaa voittaa surunsa. Joka syyttömänä kärsii, hänellä on sisimmässään kimmoisuutta, joka auttaa eteenpäin. Hän tietää, että nyt on tuuli vastainen, nyt kasaantuu vaikeuksia, mutta tuleehan toisenlainen päivä kerran. Totuus tulee ilmi. Eikä sillä ole hätää, jonka ei tarvitse totuutta peljätä.
Kerran kun hän oli ajatellut tätä oli hän tullut niin iloiseksi, että hän jaksoi laulaakin.
Olihan hänellä Erkki ja Erkin rakkaus! Kuinka uskalsi hän nurista? Ja kevätkin teki tuloaan. Siitäkin oli apua.
Mutta samana päivänä toi posti hänelle nimettömän syytöskirjeen.
Kaikki ne suojavarustukset, jotka hän oli rakentanut itselleen, revittiin armottomasti alas. Hän värjötti suojattomana kuin aseeton ja alastomaksi riisuttu taistelussa.
Hänet oli työnnetty takaisin tuskan ja epätoivon suohon niin syvälle, ettei hän enää jaksanut yrittääkään nousemaan.
Kyllikki kääntyi poispäin peilistä. Sillä ei ollut hänelle mitään rohkaisevaa sanottavaa. Se muistutti vain turhista ja tuloksettomista ponnistuksista.
Mutta entä hänen taulunsa?
Hänen katseensa kääntyi tauluun, jonka hän oli saanut Aunelta. Se kuvasi Jairuksen tyttären herättämistä. Nuori tyttö makasi siinä elottomana kuin taittunut kukka. Posken pyöreys, vasta umpeenpainuneet silmät ja käsi, joka oli kuin luotu hyväiltäväksi ja hyväilemään, näyttivät rukoilevan: anna meille elämä, me olemme luodut elämään. — Ja kylmäksi kangistuneen vieressä seisoi elämän antaja katse säteilevänä lempeyttä ja ylhäistä voimaa.
Nähdessään tämän taulun ensi kertaa oli Kyllikki ajatellut itseään. Siinä oli hänen oman elämänsä tarina. Siinä makasi lapsi, joka ei saanut elää vaikka oli elämään tullut ja häneen katsomassa seisoi lempeäkatseinen auttaja, joka nosti jo kylmäksi kangistuneen takaisin elämään.