Hän kavahti pystyyn, katsoi kelloaan ja näki että välitunti oli loppumaisillaan. Etehisestä kuuluikin jo lasten jalkojen töminää.
Hän pistäytyi keittiöön huuhtoakseen silmiään raittiilla vedellä.
Pöydällä hän näki vasta saapuneen postin. Sanomalehti oli päällimmäisenä. Kirjettä ei siis ollut.
Hän huokasi. Hän ei tietänyt itsekään, oliko se helpoituksesta vai pettymyksestä. Hän oli oppinut pelkäämään kaikkea — yksin postiakin. Ja kuitenkin se oli toivottu. Olisi tehnyt hyvää saada jotain Erkiltä. Muutama sana vain. Siinä olisi sittenkin ollut sana täynnä rakkautta, luottamusta ja tulevaisuudentoivoa. Ja sitä hän tarvitsi.
Mutta mitäpä Erkki kirjoittaisi, kun ei hänkään! Hän oli itse alunpitäen koettanut estää kirjeenvaihtoa tulemasta hyvin vilkkaaksi. Hän oli pitänyt tätä varovaisuutta tarpeellisena kihlauksen salassa pitämiseksi. Ja nyt ikävyyksien tultua oli tämä tullut hänelle hyvään tarpeeseen. Hän ei voinut kirjoittaa Erkille kaikesta siitä rumasta ja likaisesta, joka häntä ympäröi. Yhtä vähän hän kykeni teeskentelemään. Sentähden hän ei kirjoittanut ensinkään.
Mutta voi jos siltä olisi saanut kirjeitä!
Hän kuivasi kiireisesti silmänsä, otti lehden pöydältä ja aikoi mennessään koulusaliin pistää sen huoneeseensa.
Silloin putosi sanomalehden sisältä kirje. Hän tarttui jännityksestä vapisevin käsin siihen. Mutta käsiala olikin outo, sisällys — edeltäkäsin tietty.
Muutamissa minuuteissa oli kirje luettu. Sitten se palasiksi revittynä viskattiin keittiön uuniin.
Kohta senjälkeen seisoi Kyllikki luokan edessä. Oli tekstin selitystä. Kirjat otettiin esille ja avattiin. Luettavana oli osa kärsimyshistoriasta.