— En heti. Mutta tapasin toisenkin, joka puhui samaa. Hän ei ollut kotoisin täältäpäin, mutta hän oli käynyt täällä kerran. Ja hän tunsi sinut myöskin entuudesta. Ehkä sinä tiedät hänen nimensä?
— Oliko se Kyösti Korkela? — Kyllikki puristi ovenpieltä niin että sormenpäät valkenivat.
— Kyllikki, hyvästi! — Erkki viskasi takin päälleen. Mutta kynnyksellä hän vielä pysähtyi.
— Voitko sanoa että hän valehteli, ettei siinä ollut perää, ettet leikkinyt? Sano voitko? — Se tuli kuin hätähuuto.
Kyllikki ei saanut vastatuksi. Silloin pääsi Erkiltä nauru. Se oli kuin mielettömän naurua.
— Sinulla ei siis ole mitään sanottavaa minulle, ei mitään?
— Ei mitään. — Kyllikki kuuli oman äänensä, mutta hänestä tuntui siltä kuin toinen olisi sanonut sanat. Sitten hän kääntyi ja meni huoneeseensa. Siellä hän asettui ikkunaan katsomaan Erkin lähtöä.
Hevonen ja kyytimies odottivat portilla. Erkki viskautui rekeen. — Kyllikki odotti, että Erkki vielä katsoisi taakseen. Ehkä hän silloin näkisi epätoivoa, joka olisi pysäyttänyt hänet. Mutta Erkki ei katsonut.
Reki liukui tienkäänteessä näkyvistä ja Kyllikki kääntyi pois ikkunasta. Mutta silloin musteni maailma hänen silmissään. Yö oli hänen ympärillään, yö hänen sisimmässään.
Taakka nostetaan pois.