Sanat purkautuivat epätoivoisen surun voimalla, ja nyyhkytys toinen toistaan ankarampi vapisutti Erkkiä.
Aunekaan ei aluksi saanut mitään sanotuksi. Sitten hän puristaen
Erkin kättä kuiskasi: Hän elää.
Aune, Erkki, opettaja Siivonen ja Eemeli sekä neljä Kyllikin kookkaimmista oppilaista kantoivat kukitetun arkun hautaan. Lähinnä arkkua kulkivat Vaaramäen koululapset ja kohta heidän jälessään Sandra Holppa ja Amalia Ruusurinta. He kantoivat yhdessä suurta, komeata seppelettä "rakastavilta ja kiitollisilta Suopohjalaisilta."
Kaarlo Ruusurinta kantoi lasten seppeltä. Hilma oli ehdottanut, että
Kyllikin pikku Anni saisi laskea sen. Mutta kun toiset pitivät tätä
Suopohjalaisten arvolle sopimattomana, annettiin tehtävä Kaarlolle.
Ruumiinsiunaus kesti tavallista kauemmin. Lasten nyyhkytykset ja rovastin oman äänen värinä hidastutti toimitusta. Rovastilla oli sitäpaitsi paljon sanottavaa seurakuntalaisilleen. Ja se oli raskasta sanottavaa. Mutta siinä oli toivoa myöskin, sillä koditon oli päässyt kotiin. Vaaramäelta oli hänet korjattu sinne, missä ihmisillä on uudet mielet ja uudet kielet.
Kun lapset toimituksen päätyttyä toisiinsa painautuneina ja nyyhkyttäen katselivat kukitettuun hautaan, kohosi lähellä olevasta koivusta kevään leivonen ylös pilviin.
Helmeilevän kirkkaina putoilivat sävelet korkeuksista. Syvä hiljaisuus syntyi haudan partaalla. Nyyhkytyksetkin vaikenivat. Luonto itse lauloi elämän ja ylösnousemuksen laulua nuorena kaatuneen kummulla.
Eemeli Seppälä antoi hiljaa merkin laulajille. Sekä aikuiset että lapset kokoontuivat hänen ympärilleen, ja kun leivonen oli lopettanut laulunsa, kaikui keväisellä haudalla ijäisyystoivoa uhkuvasti:
"Valkeus jälkeen synkeyden,
Onnea jälkeen kyynelten."
End of Project Gutenberg's Lyhyt tarina nuoresta tytöstä, by Marja Salmela