— Kaksitoistatuhatta! — Oskar hätkähti. Liisa kuuli äänestä, ettei hän enää jaksanut iloita.
— Se on paljon ja se on vähän, — sanoi hän väsyneesti. — Sinun tekosi on joka tapauksessa sitä mitä se on. — Hän puristi vaimonsa kättä.
— Enhän minä muuten olisi saanut, — rupesi Liisa selittämään, — en edes riittävästi vekseliin, mutta kun en tietänyt muuta neuvoa, menin vanhan parooni Silversköldin luo. Sieltä annettiin koroton laina.
Liisa innostui kertomaan. Hänellä oli jo valmis suunnitelma tulevaisuutta varten. Sekatavarakauppa oli lakkautettava. Se ei menestynyt, ei ainakaan Röllerin eläessä. Velkojen suoritukseen oli summa luonnollisestikin liian pieni, mutta sen avulla saataisiin ehkä sopimus aikaan velkojien välillä. Ja sitten oli Oskarin yritettävä uudelleen, toisella alalla. Kaupunki kaipasi vieraskotia. Sellainen saataisiin ehkä suhteellisen halvalla pystyyn nyt, kun Amalia-täti Pietariin muuton johdosta aikoi myydä talonsa eikä tiedossa oleva ostaja tarvinnut sitä itseään varten. Hän oli muuten kunnon mies, jonka kanssa hyvin selviytyisi asioissa. Liisa voisi lisäksi ruveta pitämään pientä lelu- ja paperikauppaa. Se ei nielisi niin paljon kuin suuri sekatavarakauppa ja voisi kuitenkin tuottaa voittoa semminkin kun sellaisesta oli puute.
— Niin, niin, kyllä sinä olet oikeassa. — Oskar aivan elpyi uutta intoa herättävien ehdotusten johdosta. Hänen nykyisen asemansa mahdottomuus oli ollut painajaisena, joka häneltä riisti kaiken toimintahalun.
— Ajattele vain elämää täydellisessä riippumattomuudessa Rölleristä, hänen alentamistaan hinnoista, hänen salavihjauksistaan ja ostajia onkivasta käytöksestään! — Liisa nauroi entiseen, heleä-ääniseen tapaansa, puisti miestään leikillisesti käsipuolesta ja läksi sitten kiireisesti nousemaan kodin portaita. Hänen painaessaan ovikelloa oli hänen liikkeensä jo hätäisen levoton.
— Äidin oma pikku poju, puheli hän painautuen pikku Oskarin vuoteen laidalle. Käsi laskeutui pojan otsalle. Se poltti.
— Äiti, minä olen niin kipeä.
— Minä näen sen. Sinun ei pidä puhua nyt. Se rasittaa sinua.
Poika painoi silmänsä kiinni ja makasi liikahtamatta kuin nukkuva. Joskus vain kuului hiljaista valitusta. Ja kun lääkäri saapui, seurasi poika tämän liikkeitä suurin, kysyvin silmin. Mutta hän ei sanonut mitään. Vasta toisten nukuttua kutsui hän hiljaa ja heikosti äitiään.